jotka kannustavat, ihailevat ja tukevat muita ihmisiä?
Vai nautitko "muiden laittamisesta paikalleen" ajatuksella "Mikä sekin luulee olevansa?"
Kumpaan kuuluu mielestäsi enemmän ihmisiä?
Missä yhteyksissä olette törmänneet merkittävän selvästi jompaan kumpaan ryhmään kuuluviin?
Millaisia reaktioita ovat herättäneet?
Kehutteko lapsianne näille itselleen(kin)?
Entä muita lapsia, näytättekö ihailunne heidän onnistumisistaan?
Joo, kyllä mä taijan kuulua niihin, jotka oikeesti tykkää tsempata ja kannustaa muita ihmisiä huomaamaan kuinka mahtavia tyyppejä ovatkaan ja että elämällä on tarjottavanaan itsekullekin vaikka kuinka paljon, kun vain lähtee tavoittelemaan niitä unelmiaan vaikka pieni sipsuttelu kerrallaan - sekin on sitä eteenpäin menemistä
.
Mutta meitä on niin erilaisia - ja hyvä niin. Kritiikkiäkin pitää olla ja sitä pitää osata antaa kuin myös ottaa vastaankin aiheesta, koska sekin auttaa aukaisemaan silmiään ja joskus sydäntäänkin huomaamaan sellaisia asioita ja oivalluksia, mitkä ovat ehkä olleet liian lähellä itsensä huomattavaksi - mutta onneksi on ollut toinen hereillä ja ravistanut havahtumaan
. Voihan se toisinaan satuttaakin, mutta tovin päästä sitä yleensä tekee sellaisen johtopäätöksen että oikeessahan oli - ja hyvä kun on olemassa ihmisiä jotka haastavat poikkeamaan joltain totutulta polulta näkemään asioita eri tavalla, saahan siitä itselleenkin näkökulmaa sekä itsetuntemustakin toisen toimesta.
Mä tykkään kyllä kannustaa lapsia - niin omiani kuin toistenkin - ja herättää heitä huomaamaan miten ainutlaatuisia ovat ja niin kovin taitavia
. Positiivisen huomion kautta pääsee työstämään niitä enemmänkin harjoituksia vaativia asioita, jolloin se este ei tunnukaan välttämättä ylitsepääsemättömältä. Ja kun saa sitä positiivista vahvistusta omista kyvyistään, niin ne mahdolliset puutokset ja heikkoudet eivät pääse paisumaan mahdottomiin mittasuhteisiin. Ja lapset osaavat kyllä tuon pyyteettömän toistensa ihailun ja kehumisen, ovat siis aidosti innoissaan toisen puolesta jos myös omistakin taidoistaan
- se on kyky, minkä toivoisi säilyvän koko ajan mukana, vaikka tielle väistämättä tuleekin niitä karikoita...mutta ne ovat vain pieniä pysähdyksiä, tömpsähdyksiä jolloin vain tarkistetaan suuntaa ja mennään eteenpäin hymyssä suin