Vastaus siihen, miksi vauva/sikiö on synnytettävä alakautta tulikin tuolla viesteissä jo vastatuksi, eli äidin parhaaksi näin kai tehdään.
Tuossa jokunen mainitsi, että keskenmenon/lapsen kuoleman tapahtuessa, oli tosi ystäviä ja ystäviä jotka ohittivat tilanteen mitään sanomatta. Sanomatta jättäjiin on sitten yhteydenpito vähentynyt. Tuo on km/vauvan kuoleman kohdanneelle yksi elämän kovimmista paikoista, jolloin tuntosarvet ihmisten sanomisille/sanomatta jättämisille ovat herkässä. Niille mitään sanomatta jättäjillekin se on erittäin vaikea ja pelottava tilanne, joskus tuntuu, että sanoipa niin tai näin, aina sanot väärin vaikka kaikkea mahdollista hyvää ja lohduttavaa surun kohdanneelle haluaisitkin toivottaa. Ei välttämättä edes tiedä haluaako toinen siitä puhua vai ei ja kärsiikö/uskaltaako siitä kysyä. Se on tavallaan tabu ja pelottavakin asia.
Itse ajattelen, että jos em. suru on kohdalla, kerron siitä itse avoimesti ystäville ja niille jotka vain jaksavat/haluavat kuunnella. Se on tavallaan myös terapeuttista. Ei toisen välttämättä tarvitse sanoa mitään, riittää siis, että jos joku jaksaa kuunnella. Kuolema ja varsinkin lapsen kuolema on raskas ja vaikea asia. Ei kai sitä voi käsittää ja hyväksyä edes sen kokenut.
Itse olen kokenut sikiön menetyksen ja kuolleiden sikiöiden synnyttämisen alakautta kaksi kertaa peräkkäin. Molemmilla kerroilla keskeytynyt km tapahtui rv 17. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja järkyttävä. Ensiajatus alakautta synnyttämisestä oli kammottava, mutta itse synnytys ei sitten ollutkaan pelottava ollenkaan. Kovat olivat supistuskivut, mutta sekin oli jollakin tavalla terapeuttista. Toisella kertaa kysymyksessä oli kaksoset.
Molemmilla kerroilla tukenani oli puoliso ja synnytysten jälkeen halusimme nähdä vauvat. Mielestäni se nopeutti toipumista tapahtuneesta. Myös sairaalan henkilökunta oli asiallista ja hyvin ammattitaitoista.
Ennen ensimmäistä sikiön kohtuun kuolemaa meillä oli jo esikoinen. Sen jälkeen nämä kaksi keskenmenoa peräkkäin. Voitte uskoa, että uuden raskauden yritys pelotti, mutta mitään ei saa jos ei yritä. Nyt meillä on yhteensä kolme tervettä ja ihanaa (välillä kyllä totuuden nimissä riiviötä) lasta, joista olen enemmän kuin onnellinen ja kiitollinen.
Lopuksi vielä; itsestäni tuntui hyvälle, kun ystävät suoraan kysyivät; haluatko jutella/kertoa asiasta..ja halusinhan minä.