Kun tuntuu, ettei enää jaksa olla iloinen toisten vauva uutisista.Mikä avuksi?

[surullinenmarakatti]

Ehkä outo palsta kysyä tämmöistä, mutta te jotka ette ole lasta niin helposti alulle saaneet voisitte ehkä auttaa.

Tilanne siis se, että lapsi ollut toiveissa 4 vuotta ja 2 vuotta ollut tällaista "kunnon yrittämistä". Tunnnen itseni niin tyhmäksi (enkä ikinä tunnustaisi kenellekkään kasvotusten) kuinka kateellinen ja kuinka pahalta tuntuu kun tutut tulevat kertomaan raskaudestaan. Aluksi jaksoinkin onnitella ihan vilpittömästi ja ajattelin, että kohta mekin olemme samassa tilanteessa. Nyt kuitenkin vuoden sisään on tullut 5 uutta pariskuntaa jotka odottavat lasta ja jokainen tilanne tuntuu niin vaikealta ja pahalta vaikka tiedän ettei se ole missään tapauksessa ole meiltä pois.

Mieheni ei halua, että puhun lapsettomuushoidoista/ongelmista tälläsaralla kenellekkään. Kokee itsensä todella huonoksi mieheksi kun ei saa minua raskaaksi vaikka vika onkin minussa. Jotenkin tuntuu raskaalta vastailla ympäripyöreitä ja hymyillä, kun tutut utelevat "koskas teille tulee vauva". Mutta en tietenkään voi miehen takia kertoa, että hoidoissa ollaan ja ei ainakaan lähiaikoina. Viimeviikolla kävimme taas lääkärissä ja IVF olisi sitten ainoa/seuraava vaihtoehto. Mutta lääkäri oli sitä mieltä, että ensin kuitenkin vielä minut tutkitaan laparoskopialla ja tehdään aukiolotutkimus uudestaan sen yhteydessä (koska on tarkempi kuin ultra). Endoa sairastan ja oli sitä mieltä, että laparoskopia voisi auttaa ilman IVF:kin tulemaan raskaaksi. Mutta leikkaukseen on puolenvuoden jonot ja sitten ei taas tiedä kauanko IVF:ään pääsyä pitää odottaa. Enkä oikein enää jaksa uskoa, että olisimme niitä onnekkaita joilla se tuottaa tulosta.

Tulipahan avauduttua Mutta siis miten olette jaksaneet olla onnellisia muiden raskaaksi tulleiden puolesta ja tsempata itseänne? olen kovasti koittanut asennoitua, ettei meille lapsia tule mutta ei sekään tunnu onnistuvan kun olen nuoresta asti tiennyt haluavani lapsia.

 

["pom"]

Puhukaas miehen kanssa kunnolla, miksei halua että puhut lapsettomuudesta. Minusta olisi tosi kamalaa pitää tuollaista asiaa sisälläni vuosikausia Voimia :hug:

 

["vieras"]

no minä kyllä jaksan iloita tuttujen vauva-uutisista, mutta en jaksaisi kuunnella jos joku valittaa että ei millään jaksaisi kun viides jo tulossa jne eikä käytetä ehkäisyä. jokaisen lapsen tulisi syntyä odotettuna ja toivottuna. siksi jos joku saa toivotun lapsen, pystyn iloitsemaan hänen kanssaan.

 

["moikka"]

minä en myöskään jaksanut iloita muiden vauvauutisista, koska meillä tuli peräkkäisiä keskenmenoja ja lopulta kävi ilmi etten edes ovuloi ja niin alkoi hoitorumba... Ahdistuin aina aivan täysin enkä pystynyt olemaan samassa tilassa kenenkään tutun kanssa joka odotti.. Nyt joku ajattelee että onpas itsekästä, mutta mua todella ahdisti ja sain melkein paniikkikohtauksen.. yritin päästä tilanteista aina pois mahd nopeasti, kun se vaan oli kohteliasta.. Sitten menin kotiin itkemään...loputa en enää edes tienny mitä itken.. pahaa oloa varmaan.
Ramppasimme hoidoissa ja tutkimuksissa ja tulin sitten ivf:llä raskaaksi ja raskaus meni loppuun asti. Emme kertoneet hoidoista, emmekä yrityksistä, emmekä keskenmenoista kellekään, koska emme halunneet että muut tietävät. Eikä niistä tiedä tänä päivänäkään kukaan muu kuin me itse. Emme halua juoruiluja tai kyselyjä, enkä kaipaa muuta olkapäätä ongelmien tultua kuin mieheni ja se riittää minulle.
Salasimme raskaudenkin niin pitkälle kun vaan pystyimme. Maha oli todella pieni ja työnantaja taisi olla eka joka sai tietää... En vaan jotenkin osannut iloita edes omasta raskaudesta enää..
En tiedä mistä johtuu, mutta vaikka sainkin oman lapsen, niin silti uudet vauvauutiset tuntuivat pahoilta.. Ja nimenomaan minusta tuntui pahalta vaan ja ainoastaan raskaanaolevat, ei pikkuvauvat ja niiden onnelliset vanhemmat...

No, näin minulla.

 

[ktgoo]

Ei mitenkään, hyväksyä se "vaje" itsessään että ei vaan kykene olemaan aidosti iloinen muiden vauvauutisista.. Ei sitä tarvitse muille näyttää vaan koitat yrittää edes onnitella mutta anna itsesi tuntea se että et iloitse. Se on ihan normaalia lapsettomuuden tunteita, älä siis turhaan stressaa. Puhu mahdollisimman paljon miehesi kanssa, älä anna tuon ison kriisin erottaa teitä. Jos et pysty puhumaan, kirjoittakaa toisillenne kirjeitä. Tsemppiä! T. kohtalotoveri joka jaksoi yrittää ja uskoa ja nyt 3kk pieni nyytti tuhisee vieressä eli ihmeitä tapahtuu

 

["aloittaja"]

Olisimpa yhtä onnellinen kuin "vieras" ja osaisin iloita aidosti muidenpuolesta. Yleensä se onnistuukin, mutta tämä asia on jotenkin paisunut päässäni niin ylitsepääsemättömäksi ja isoksi. Ehkä otin tänään asian erityisen raskaasti siksikin kun kuulin viimeviikolla näistä lääkärin suunnitelmista sekä pitkistä jonotusajoista ja menkatkin sattuivat juuri sopivasti alkamaan aamulla. Mieli oli jo valmiiksi maassa ja sitten kaverini kertoo iloisena raskaudestaan. Tottakai onnittelin ja koitin näyttää iloiselta, mutta itku tuli isona ryöppynä heti kun olin yksin.

 

[moikkka]

[QUOTE="aloittaja";24621906]Olisimpa yhtä onnellinen kuin "vieras" ja osaisin iloita aidosti muidenpuolesta. Yleensä se onnistuukin, mutta tämä asia on jotenkin paisunut päässäni niin ylitsepääsemättömäksi ja isoksi. Ehkä otin tänään asian erityisen raskaasti siksikin kun kuulin viimeviikolla näistä lääkärin suunnitelmista sekä pitkistä jonotusajoista ja menkatkin sattuivat juuri sopivasti alkamaan aamulla. Mieli oli jo valmiiksi maassa ja sitten kaverini kertoo iloisena raskaudestaan. Tottakai onnittelin ja koitin näyttää iloiselta, mutta itku tuli isona ryöppynä heti kun olin yksin.[/QUOTE]

Oleetteko harkinneet yksityistä klinikkaa? Jos teillä on kaikki tutkimukset tehtynä, niin hoidot varmaan voisi aloittaa nopeastikin.

Tsemppiä!!

 

["vieras"]

Voimahaleja täältä myös. Onneksi äidiksi voi tulla monella tapaa, muuten olisi ollut vain syvä suru iäti.

 

["eeee"]

Ap:lle. Mielestäni on täysin ihmisluonnon mukaista tuntea niin kuin tunnet, en varmasti jaksaisi itse tuntea iloa sinun tilanteessasi muiden raskauksista. Kukaan kuka ei ole ollut sinun tilanteessa, ei voi oikeasti ymmärtää, miltä tuntuu.
Voin vain toivoa, että tulette vielä vanhemmiksi ja on sinun vuorosi kertoa raskaudesta/ lapsesta.

 

["yhden lapsen äiti"]

Minulle erittäin läheinen ihminen kärsi lapsettomuudesta ja hakeutui hoitoon ja sai lopulta lapsen. Tottakai toivoin hänelle hyvää ja olen onnellinen syntyneestä vauvasta. Mutta taustalla on myös tarina, joka minut saa miettimään. Tulin itse häntä ennen raskaaksi. Tein lapsen täysin "keskeneräisessä" elämän vaiheessa. Kukaan ei odottanut meiltä lasta enkä hehkutellut kenellekään vauvakuumettani. Me päätettiin miehen kanssa yrittää lasta ja koettiin, että se on oikea aika. Ei haluttu jäädä odottamaan vakituisia työpaikkoja eikä edes minun valmistumista. Ja vauvauutinen olikin aika monelle tosi suuri yllätys. Itselleni kuitenkin täysi selvyys. Olen aina halunnut lapsen alle 30-vuotiaana ja näin kävikin. Ja kaikki mennyt erittäin hyvin. Nyt olen valmistunut ja hyvä työkin on.

Tämä lapsettomuudesta kärsinyt ystävä ihmetteli aidosti raskauttani. Että miten hankkiuduin raskaaksi kesken opintojen ja miten ei heillä TODELLAKAAN ajankohtaista. Seurasi tosi läheltä meidän vauva-arkea ja kertoi aidosti, että on yllättynyt että minä olen niin hyvä äiti, kun en ole yhtään sellaista äiti-tyyppiä ollut hänen mielestään koskaan. Minusta ne oli aika loukkaavia kommentteja vaikka sanoikin ne kohteliaisuutena. Itse olen aina pitänyt itseänä juuri oikeana "äiti-tyyppinä" omalle lapselleni.

Ystäväni alkoi meidän vauvaa seuratessaan haaveilla tosi paljon omasta lapsesta ja kertoi miten yrittää saada miestään innostumaan. Mutta sanoi myös, että haluaa ensin kihlat, häät ja oman kodin ennen kuin voi ajatellakaan lasta. Ja lisäksi totesi, että haluaa tytön ja sitten vasta pojan, ja joskus harmittelikin, että entä jos saa pojan.. Minulle nuo hänen pähkäilyt oli avian käsittämätöntä. En oo itse koskaan miettinyt tuollaisia. Jotenkin tuntui että piti tulevaa lasta ihan itsestään selvyytenä. Niin kuin ne lapset vaan tulis, just silloin kun haluaa ja vielä sieltä voisi tilata juuri sellaisen unelmiensa prinsessan siihen upeaan vasta valmistuneeseen omakotitaloon.

No sitten kun alkoivat yrittää lasta, aloitti alle puolen vuoden jälkeen tuskailun, ettei tulekaan raskaaksi. Minusta se oli jo aika aikaista ja oli ihan hermona ja ilmeisesti masentuikin. En itse siinä vaiheessa edes ajatellut, että olisi mitenkään hälyyttävää ettei lasta kuulu, kun oli kuitenkin yli 14 vuotta syönyt hormonaalisia pillereitä ehkäisyyn. Viehän siitäkin "palautuminen" kropalla aikansa. Ja hakeutui lopulta hoitoon, jossa sitten todettiin, että tarvivat hormoonihoitoja ja apua raskauteen. Ymmärrän täysin sen tuskan, jos lasta ei ala kuuluakaan, mutta toisaalta hän itse siirsi ja siirsi vuosia lapsen hankkimista ja reilusti yli kolmekymppisenä alkoi miettiä asiaa tarkemmin. Luulen, että jos minä en ois tehnyt vaivaa, eikä ois silloin herännyt, niin oiskohan saanut koskaan sitä lasta.

Tiedän, että moni pitää tätä kirjoitusta tylynä ja että lapsettomuutta voi olla nuoremmillakin. Silti minusta tuntui tyhmältä kuunnella hänen valitusta ja itkua, koska hän itse oli päättänyt että ensin pitää saada elämä valmiiksi (pitkä lista asioita) ja sitten vasta lapset. Se vaan ei mene ihan niin. Kuitenkin se paras lapsen saanti ikä on alle 30-vuotiaana..

 

[?????????????]

Meiltä kuoli vauva.
Olemme todella hyvät vanhemmat, ja koen suurta tuskaa ja kateutta seuratessani sivusta miten raskaana olevat ystävät polttavat tupakkaa, jopa juovat humalaan asti.

Me teimme kaikki niinkuin oppikirjassa sanotaan, ja silti kävi näin.

Aika auttaa. Tsemppiä yritykseen! Mekin yritimme 5 vuotta ennen kuin tärppäsi (ilman hoitoja)

 

["..."]

Ihan ymmärrettävää. Vaikea se on silloin iloita toisten onnesta, kun itsellä on suuri suru harteilla.
Sen verran sanoisin noista yrityksistä, että vaatikaa vain mahdollisimman pian ivf-hoitoihin. Yleensä jos on endometrioodia, niin ihan turhaa ajanhaaskausta yrittää muuta.