kun toisella ei ole lisääntymis-kuumetta...

en tiedä kuuluuko tämä viesti tänne, mutta lynkatkaa minut jos ei kuulu. mie olen kohta kolmekymppinen ja miehen kanssa ollaan oltu vuosia vuosia yhdessä ja muutama vuosi naimisissa. oma koti on ja miehellä vakituinen työ. eli ulkoisesti asiat ok. mietin nykyään paljon, että mikä vika meissä on, kun emme anna perheenlisäykselle tilaa. olemme asiasta keskustelleet, mutta en oikein tiedä, mihin se on johtanut. vai onko mihinkään. mieheni mielestä lapsi on suurin sitoutuminen. mikä on totta. mutta miksi siis emme tee sitä suurinta sitoutumista? mieheni tykkää lapsista ja lähipiirissämme on paljon lapsiperheitä. hän on kuitenkin hyvin urakeskeinen ja tuntuukin, että se menee kaiken edelle. ""sitten kun töissä helpottaa..."" eli ei milloinkaan. että tammöistä tänne. olisin iloinen, jos samoin tuntevat (ja muutkin) vastailisivat.

 

""mutta miksi siis emme tee sitä suurinta sitoutumista?""

Siksi, että sitä täytyy _todella_ oikeasti haluta, ennen kuin siihen ryhtyy. Molempien.

 

Mun mies pelää että lapsi on vammanen ja joudutaan hoitaa sitä seuraavat 40 vuotta 24h/vrk...

 

Kyllä se on tietynlaista itsekkyyttä ajattelisin. Ainakin siihen tulokseen olen tullut omalla kohdallani ja niin luulisin sen suurimmalla osalla olevan. Meitä opetetaan nykyään ajattelemaan vain itseämme miettiminään mitä minä haluan mikä on minulle hyväksi, kunhan minä olen onnellinen... ei vastuuta muista minä vaan ja oma napa ja paljon mammonaa ympärillä.

Vaikka vielä nuori olenkin, niin ajattelen että ennen elämä oli mutkattomampaa ihmiset elivät enemmän yhdessä, ajateltiin muita, pidettiin huolta toisista ja lapset kuuluivat elämään ja sen jatkumiseen, lapset oli se rikkaus. Täällä me ollaan virtuaali maailmassa ja kirjoitetaan koneeseen, ja toivomme että joku lukee viestin. Mummoni meni naapuriin tai jutteli oman äitinsä tai anoppinsa tms. perheen jäsenen kanssa siinä kaikkien arkiaskareiden ohessa. Lapsia tuli ja ne hoidettiin myös enemmän yhdessä ja myös pulmat ratkaistiin enemmän yhdessä.

Nyt ollaan tärkeitä yksilöitä omissa maailmoissamme ja tuskin naapuria tunnetaan ja lapsi on sitten se iso haaste ja kaiken tän itsekkyyden keskellä se tuntuu liian isolta haasteelta meille monille.

 

Vähän samaa on meillä. Rasittaa välillä aivan älyttömästi. Nuoremmaksi kun ei muutu. Vuosia ei oikein voi odottaa.

 

""Meitä opetetaan nykyään ajattelemaan vain itseämme miettiminään mitä minä haluan mikä on minulle hyväksi, kunhan minä olen onnellinen...""

Tämä tosin pätee myös niihin naisiin, jotka ajattelevat että MINÄ MINÄ MINÄ haluan sen vaavin, ja tekevät sen millaisiin olosuhteisiin tahansa vaikka väkisin... Että ei se lapsen tekeminen ole automaattisesti mikään pyhä puhdistautuminen itsekkyydestä. Useimmat tekee lapsia koska haluavat lapsia.

 

Samaa mieltä kuin edellinen. Ei lapsen tekemisessä ole mitään epäitsekästä, sehän perustuu täysin omiin haluihin.
Haluan lapsen, haluan perhee, haluan omat geenini eteenpäin.
Haluan että puolisoni sitoutuu miuun, lapsenkin kautta, kko loppuiäksi.
Itsekästähän se on jos mikä.
Halutaan muuttaa omaa elämää, sellaiseksi kuin kuvittelee sen sitten olevan. Oman navan ympärillähän tuo koko ajatusmaailma pyörii.

Sitten tietysti, kun lapsi on olemassa, sitten tietysti joutuu opettelemaan epäitsekkyyttä. Ja sihen se onkin varmasti yksi parhaimpia kouluja.

Mutta lapsellista ja omahyväistä kuvitella, että siinä toiveessa saada oma lapsi, olisi lähtökohatisesti jotakin epäitsekästä. Päinvastoin - itsekästä. Muutoinhan kaikki epäitsekkäät lapsen haluajat adoptoisivat lapsen, eivätkä vääntäis omaa.
Rehellisyyttä peliin. Itsekkäitähän tässä kaikki ollaan, vaikka lapsia haluttaisiin ja niistä huolehdittaisiin.

 

Mutta kyllä sekin jonkinlaista itsekkyyttä on ettei lasta halua. Haluaa vaan elää sitä omaa elämää, tienata rahaa ja olla vapaasti. Mutta aina löytyy näitä jotka älähtää kun kalikka sinne kolahtaa...

 

""Mutta kyllä sekin jonkinlaista itsekkyyttä on ettei lasta halua.""

Tottakai, ihan samaa itsekkyyttä kuin haluta lasta. Eli ""tällä tavalla haluan elää""-itsekkyyttä. Jos sitä nyt voi itsekkyydeksi sanoa. Yleensä kuitenkin ihminen on onnellisin saadessaan elää itseään tyydyttävällä tavalla, ja se heijastuu positiivisesti myös ympäristöön - kuului siihen (omia) lapsia tai ei.

Vai väittäisitkö että olisi hyvä ja epäitsekäs teko tehdä lapsia, vaikka ei haluaisi niitä?

 

vaihtakaa miestä...jääköt mies ja urat omaan onneensa!