V
"väsynyt äiti"
Vieras
Sosiaalipäivystäjä XXX hyvää päivää. Soittelen teille kertoakseni, että lapsenne on ollut yhteydessä hätäkeskukseen. Hän kertoi puhelimessa pelkäävänsä olla kotona ja on nyt ulkona eikä halua enää palata kotiin. Mikä tilanne teillä kotona nyt on?
Ensimmäinen ajatus oli, että en enää jaksa. Nyt en vain enää jaksa. Teini oli hyvävointisena ja rauhallisena omassa huoneessaan. Aiemmin oli toki käynyt ulkona kävelemässä. Mutta oli tullut kotiin jo ennen puhelua ja ilmeisen tyytyväisenä loikoilemassa sängyllä.
Ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Valehtelu, kiristäminen ja manipulointi. Opettajia, kavereita ja omaa perhettä kohtaan. Ystävyyssuhteet ovat kaikki internetissä. Niitä hyviä ystäviä, jotka tukevat kaikessa. Kuten karkaamisessa kotoa, hätäpuheluiden soittamisessa ja loputtomissa suunnitelmissa, joiden toteutus on ehto sille ettei koko perhe saa kasaa ongelmia niskaansa.
Vuosien aikana olen toistuvasti ollut yhteydessä kuraattoriin, opettajiin. Lasta tutkitaan, kuunnellaan ja apua haetaan useasta eri paikasta. Yhteensä 4 eri toimijaa sekä vanhemmat säännöllisesti mukana miettimässä mikä vikana. Syy on aina selvä, teinin mielestä: vanhemmat rajoittavat puhelimen/netin käyttöä, eivät anna matkustaa yksin kauas tapaamaan netissä tavattuja ihmisiä. Vanhemmat vaativat menemään kouluun. Vanhemmat vaativat siivoamaan huoneensa. Eivät osta kalliita merkkivaatteita ja järjestä ostosreissua Lontooseen. Eivät osta riittävän kalliita puhelimia. Eivät hanki tvtä ja tietokonetta omaan huoneeseen. Nyt viimeisin syy on se, että kotona maalataan ja tapetoidaan seiniä. Sellaisessa talossa ei voi asua kun se häiritsee.
Vanhemmat eivät tuoneet kesken työpäivänsä rahaa tikkariin. Teini varasti sen ja jäi kiinni. Vanhemmat eivät päästäneet discoon valehtelun, tottelemattomuuden ym vuoksi. Teini karkasi sinne. Kun asiasta yritettiin puhua, karkasi uudelleen. Yhden tällaisen nettikaverin kanssa päättivät karata kauas junalla, kahville toisten tuntemattomien kavereiden kanssa. Ei tietoa tai rahaa tulla takaisin, yöpaikasta jne. Tuntematon iso kaupunki ja 30 astetta pakkasta keskellä talvea. Kun haettiin takaisin 400 km päästä, soitti hätäkeskukseen. Halusi kiireellistä sijoitusta lähelle uusia ystäviä. Kun vanhemmat eivät muuten päästä kavereiden luo.
Mitä teini sitten haluaa? Koulukotiin. Perhekotiin. Pois kotoa. Siellä saa iPadin. Nuoret saavat matkustaa viikonloppuisin ystävien luo yksin, ympäri Suomea ilman rajoituksia. Ei tarvitse siivota, vaikka ei tee sitä nytkään. Ei tarvitse käydä koulua. Ei tehdä läksyjä. Saa juoda. Saa polttaa. Saa bilettää.
Jokaisen kerran jälkeen olemme istuneet lastensuojelun palaverissa. Kohdallemme on osunut mahtavia sosiaalityöntekijöitä, jotka osaavat kertoa suoraan perhekotien arjesta. Netin vaarallisuudesta ja ihmisten kyvystä olla mitä tahansa siellä. Mutta. Jokainen kerta on tiennyt oman maailman ja elämän romahtamista. Poissaoloja töistä, sillä palaveriin on mentävä, oli se klo 14 tai klo 10. Oman elämän suunnitelmien romuttamista. Itkua, surua ja ahdistusta. Pelkoa siitä, että kestääkö enää oma mielenterveys ja pelkoa siitä, että menettää oman lapsensa, vaikka tietää, että pois joutuminen olisi teinin traumaattisin kokemus. Jokainen kerta on merkintä papereihin. Olemme järjestelmässä. Se on siellä aina. Vanhemman sana vastaan teinin sanaa. Lopulta ajatus siitä, että onko todella nauhoitettava kodin tapahtumat 24h/vrk, jotta joku uskoisi sinua. Ja ääretön huoli siitä, että tytär ei saa oikeaa apua. Koska jatkuvalla soittelulla ja ilmoituksilla huomio kiinnittyy perheeseen ja vanhempiin eikä siihen, joka apua tarvitsisi.
Mitä teinin elämä sitten on? Aamuisin herätetään kouluun. Jos herättäminen epäonnistuu, on vanhemman syy, koska toimi väärin/liian myöhään. Mutta kouluun on ajettava 3km/5 minuutissa. Aiemmin ei voi lähteä, asiasta kerran mainittiin ja sanottiin, että on vaarallista ajaa niin kovaa. Samana iltapäivänä istuimme palaverissa, teini oli kuraattorin avustamana ollut yhteydessä sos.toimeen. Koulussa nukutaan tunnilla, räplätään puhelinta. Ei tehdä läksyjä. Pitäisi saada osallistua koulun käyntiin kuulokkeet korvilla, muuten ei voi keskittyä. Tosin edes pienryhmä tai yksilöopetus ei auta. Opettajat eivät jaksa valehtelua. Koulun jälkeen on oltava rahaa herkkuihin, muuten voi olla riski, että varastaa. Siitähän vain seuraisi jälleen uusi palaveri. Kotona ei syödä. Ei tarvitse. Iltaisin voi katsella tvtä, olla netissä jne. Kun ei tarvitse unta. Tosin ammattilaisten sitä kysyessä aina menee nukkumaan klo 22.
Mitä vanhempana sitten toivoisi? Apua teinille tietysti. Uskoa on moniammatillisuuteen ja vapaat kädet annettu kaikille toimijoille keskustella keskenään, kunhan vain teinin etu on. Jokaisessa palaverissa on istuttu. Haettu kotiin, selvitelty. Muutettu kaikki muutettavissa oleva, että kotona olisi hyvä olla. Vanhemmat eivät enää tiedä miten olla parisuhteessa, koska kaikki tavat häiritsevät teiniä. Nyt ei taida enää olla mitään parisuhdetta. Ei ongelmat, palaverit tai edes tasapainoilu ole se pahin. Vaan valehtelu. Ja se ettei siihen puutu kukaan. Siitä puhutaan, mutta siihen ei puututa. Sosiaalitoimi on todennut ettei kodissa tai olosuhteissa ole huolta. Vaan teini tarvitsee apua. Mutta. Verkostoituminen mitä kummallisemmissa ryhmissä jatkuu. Elämä on teinilla vain netissä. Se on todellisuutta. Siihen ei sovi muu elämä. Ja sitä ei saa rajata.
Ensimmäinen ajatus oli, että en enää jaksa. Nyt en vain enää jaksa. Teini oli hyvävointisena ja rauhallisena omassa huoneessaan. Aiemmin oli toki käynyt ulkona kävelemässä. Mutta oli tullut kotiin jo ennen puhelua ja ilmeisen tyytyväisenä loikoilemassa sängyllä.
Ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Valehtelu, kiristäminen ja manipulointi. Opettajia, kavereita ja omaa perhettä kohtaan. Ystävyyssuhteet ovat kaikki internetissä. Niitä hyviä ystäviä, jotka tukevat kaikessa. Kuten karkaamisessa kotoa, hätäpuheluiden soittamisessa ja loputtomissa suunnitelmissa, joiden toteutus on ehto sille ettei koko perhe saa kasaa ongelmia niskaansa.
Vuosien aikana olen toistuvasti ollut yhteydessä kuraattoriin, opettajiin. Lasta tutkitaan, kuunnellaan ja apua haetaan useasta eri paikasta. Yhteensä 4 eri toimijaa sekä vanhemmat säännöllisesti mukana miettimässä mikä vikana. Syy on aina selvä, teinin mielestä: vanhemmat rajoittavat puhelimen/netin käyttöä, eivät anna matkustaa yksin kauas tapaamaan netissä tavattuja ihmisiä. Vanhemmat vaativat menemään kouluun. Vanhemmat vaativat siivoamaan huoneensa. Eivät osta kalliita merkkivaatteita ja järjestä ostosreissua Lontooseen. Eivät osta riittävän kalliita puhelimia. Eivät hanki tvtä ja tietokonetta omaan huoneeseen. Nyt viimeisin syy on se, että kotona maalataan ja tapetoidaan seiniä. Sellaisessa talossa ei voi asua kun se häiritsee.
Vanhemmat eivät tuoneet kesken työpäivänsä rahaa tikkariin. Teini varasti sen ja jäi kiinni. Vanhemmat eivät päästäneet discoon valehtelun, tottelemattomuuden ym vuoksi. Teini karkasi sinne. Kun asiasta yritettiin puhua, karkasi uudelleen. Yhden tällaisen nettikaverin kanssa päättivät karata kauas junalla, kahville toisten tuntemattomien kavereiden kanssa. Ei tietoa tai rahaa tulla takaisin, yöpaikasta jne. Tuntematon iso kaupunki ja 30 astetta pakkasta keskellä talvea. Kun haettiin takaisin 400 km päästä, soitti hätäkeskukseen. Halusi kiireellistä sijoitusta lähelle uusia ystäviä. Kun vanhemmat eivät muuten päästä kavereiden luo.
Mitä teini sitten haluaa? Koulukotiin. Perhekotiin. Pois kotoa. Siellä saa iPadin. Nuoret saavat matkustaa viikonloppuisin ystävien luo yksin, ympäri Suomea ilman rajoituksia. Ei tarvitse siivota, vaikka ei tee sitä nytkään. Ei tarvitse käydä koulua. Ei tehdä läksyjä. Saa juoda. Saa polttaa. Saa bilettää.
Jokaisen kerran jälkeen olemme istuneet lastensuojelun palaverissa. Kohdallemme on osunut mahtavia sosiaalityöntekijöitä, jotka osaavat kertoa suoraan perhekotien arjesta. Netin vaarallisuudesta ja ihmisten kyvystä olla mitä tahansa siellä. Mutta. Jokainen kerta on tiennyt oman maailman ja elämän romahtamista. Poissaoloja töistä, sillä palaveriin on mentävä, oli se klo 14 tai klo 10. Oman elämän suunnitelmien romuttamista. Itkua, surua ja ahdistusta. Pelkoa siitä, että kestääkö enää oma mielenterveys ja pelkoa siitä, että menettää oman lapsensa, vaikka tietää, että pois joutuminen olisi teinin traumaattisin kokemus. Jokainen kerta on merkintä papereihin. Olemme järjestelmässä. Se on siellä aina. Vanhemman sana vastaan teinin sanaa. Lopulta ajatus siitä, että onko todella nauhoitettava kodin tapahtumat 24h/vrk, jotta joku uskoisi sinua. Ja ääretön huoli siitä, että tytär ei saa oikeaa apua. Koska jatkuvalla soittelulla ja ilmoituksilla huomio kiinnittyy perheeseen ja vanhempiin eikä siihen, joka apua tarvitsisi.
Mitä teinin elämä sitten on? Aamuisin herätetään kouluun. Jos herättäminen epäonnistuu, on vanhemman syy, koska toimi väärin/liian myöhään. Mutta kouluun on ajettava 3km/5 minuutissa. Aiemmin ei voi lähteä, asiasta kerran mainittiin ja sanottiin, että on vaarallista ajaa niin kovaa. Samana iltapäivänä istuimme palaverissa, teini oli kuraattorin avustamana ollut yhteydessä sos.toimeen. Koulussa nukutaan tunnilla, räplätään puhelinta. Ei tehdä läksyjä. Pitäisi saada osallistua koulun käyntiin kuulokkeet korvilla, muuten ei voi keskittyä. Tosin edes pienryhmä tai yksilöopetus ei auta. Opettajat eivät jaksa valehtelua. Koulun jälkeen on oltava rahaa herkkuihin, muuten voi olla riski, että varastaa. Siitähän vain seuraisi jälleen uusi palaveri. Kotona ei syödä. Ei tarvitse. Iltaisin voi katsella tvtä, olla netissä jne. Kun ei tarvitse unta. Tosin ammattilaisten sitä kysyessä aina menee nukkumaan klo 22.
Mitä vanhempana sitten toivoisi? Apua teinille tietysti. Uskoa on moniammatillisuuteen ja vapaat kädet annettu kaikille toimijoille keskustella keskenään, kunhan vain teinin etu on. Jokaisessa palaverissa on istuttu. Haettu kotiin, selvitelty. Muutettu kaikki muutettavissa oleva, että kotona olisi hyvä olla. Vanhemmat eivät enää tiedä miten olla parisuhteessa, koska kaikki tavat häiritsevät teiniä. Nyt ei taida enää olla mitään parisuhdetta. Ei ongelmat, palaverit tai edes tasapainoilu ole se pahin. Vaan valehtelu. Ja se ettei siihen puutu kukaan. Siitä puhutaan, mutta siihen ei puututa. Sosiaalitoimi on todennut ettei kodissa tai olosuhteissa ole huolta. Vaan teini tarvitsee apua. Mutta. Verkostoituminen mitä kummallisemmissa ryhmissä jatkuu. Elämä on teinilla vain netissä. Se on todellisuutta. Siihen ei sovi muu elämä. Ja sitä ei saa rajata.