Kun sydän on täysin särkynyt

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja The titityy
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

The titityy

Vieras
Voiko enää koskaan olla täysin onnellinen?
Voiko koskaan unohtaa kokemaansa pahaa?
Voiko ikinä unohtaa ja päästä kaikesta yli ihan oikeasti?
Voiko koskaan antaa kaiken anteeksi?

Voiko ihmisestä vielä tulla ehjä?
 
Anna itsellesi aikaa. Vielä joskus seisot omilla jaloillasi taas, vahvana ja luottavaisena. Älä menetä uskoasi hyviin asioihin ja ihmisiin. Kaikenlaisia ihmeitä voi tapahtua ja yleensä juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa. Voimia sinulle! :hug:
 
mistähän on kyse,miehestä? jos näin on niin ilmeisesti voi, vaikka minä en 3v6kk sitten uskonut edes jaksavani elää..kun mies lähti,vaikka pari vko aiemmin oli puhunut häistä yms. mulla oli niin paha olla,ainoa syy miksi en tehnyt itselleni mitään,oli silloin vauva jota kannoin

ja myöhemmin vasta syntynyt vauva jolla ei ollut ku yksi äiti.

mulla meni 2v että pystyin edes ajatella päästäväni ketään lähelleni,2v 6kk että uskalsin luottaa, ja nyt 3v ja 6kk jälkeen..olen melkolailla,rakastunut:) hullaantunut=). .toki tulin myös uskoon välissä=)..

toivottavasti sinulla on ympärillä ihmisiä jotka välittää ja jaksaa kuunnella!
 
Alkuperäinen kirjoittaja The titityy:
Voiko enää koskaan olla täysin onnellinen?
Voiko koskaan unohtaa kokemaansa pahaa?
Voiko ikinä unohtaa ja päästä kaikesta yli ihan oikeasti?
Voiko koskaan antaa kaiken anteeksi?

Voiko ihmisestä vielä tulla ehjä?

kaiken kokemani jälkeen mun on pakko vastata tällä hetkellä etten usko.
ehkä vielä joku aika sitten olisin saattanut vastata toisin ja valaa suhunkin uskoa mutta samaa mietitään ja samassa jamassa ollaan....
 
Kyse miehestä sekä omasta äidistäni & perhekuvioista.

Hyvä tietää että eteenpäin pääsee.
Tällä hetkellä tuntuu että teen jonkinlaista henkistä kuolemaa tämän taakan alla.

Olen katkera, todella katkera. En haluaisi olla kun tiedän että se syö ihmistä sisältä ja kuluttaa voimavaroja. Nyt en vain voi tuolle katkeruudelle mitään, jospa se joskus menee pois piinaamasta.. Toivon ainakin.

Kaikki ovat julmasti hylänneet minut, siksi tuntuu niin vaikealta jaksaa ja jatkaa.
 
Vaikka juuri nyt olet katkera, loukattu, surullinen, epätoivoinenkin...niin älä menetä toivoa. Itse olin vielä kolme ja puolivuotta sitten kaikkia noita edellä mainitsemiani tunteita niin täynnä kuin ihminen olla voi. Mies oli tuolloin muuttanut kodistamme toisen naisen luo. Vaan aika teki tehtävänsä.

Huomasin, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Kun olin saanut arkiset asiat rullaamaan, ilmestyi elämääni upea, ihana mies. Ja nyt tunnen eläväni elämäni upeinta aikaa.

Kyllä se katkeruutesi vielä menee pois piinamasta, kun vaan annat sen mennä. kaikkea hyvää elämääsi :hug:
 
Kiitos kaikille ihanista kommenteista, saitte luotua uskoa ihan oikeasti. :hug:

En tiedä, jännitän kauheasti että saanko koskaan uutta miestä, noh se ei ole suurin murhe nyt. Uutta äitiä en tule koskaan saamaan ja minun pitäisi päästä yli tuosta katkeruudestani äitiä ja hänen valintojaan kohtaan, jotka tapahtui meidän lasten kustannuksella.. :/

Kovaa kamppailua sisimmässäni käyn. Temperamenttini ei haluaisi antaa anteeksi, rakkauteni haluaisi. *huokaus*

Laitan vielä tähän linkin, mistä tämä kaikki tämän hetkinen paha olo äidin kanssa alkoi:
http://keskustelu.kaksplus.fi/t837460
 
Kyllä voi! Vaikka väliin on niin vaikeaa että etsii jostain voimanrippeitä, jotta saa vedettyä seuraavan hengenvedon, niin silti sieltä voi nousta - ajan kanssa. Ehkä jo huomenna ei satukaan niin paljon, ehkä viikon päästä ei enää viitsi murehtia jotakin osa-aluetta, ehkä nytkin voit huomata että joku pikkujuttu on kuitenkin hyvin.

Kun on kerran särkynyt tuhansiksi palasiksi, kun on ollut aivan haavoilla, rikki, ravassa ja hukassa, niin nykyään osaa ottaa juhlahetken ihan vaikka siitä, että on lapsi (jota muuten ei olisi) ja lapsella kirkkaasti hymyilevät silmät.

Kun on käynyt pohjalla ja sen alla, osaa arvostaa asioita uusissa mittasuhteissa. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
 
mietin täällä että mitähän äitisi on thnyt,mutta eihän se minulle kuulu.

toivon todella että sinulla on joku edes joka välittää ja jaksaa kuunnella(ystävä)
mä en varmaan olisi selvinnyt ilman hyvää ystävääni joka aina jaksoi kuunnella ja ymmärtää(hänelle itkin 2v lapseni isän perään:(. )
 
Alkuperäinen kirjoittaja The titityy:
Kiitos kaikille ihanista kommenteista, saitte luotua uskoa ihan oikeasti. :hug:

En tiedä, jännitän kauheasti että saanko koskaan uutta miestä, noh se ei ole suurin murhe nyt. Uutta äitiä en tule koskaan saamaan ja minun pitäisi päästä yli tuosta katkeruudestani äitiä ja hänen valintojaan kohtaan, jotka tapahtui meidän lasten kustannuksella.. :/

Kovaa kamppailua sisimmässäni käyn. Temperamenttini ei haluaisi antaa anteeksi, rakkauteni haluaisi. *huokaus*

Laitan vielä tähän linkin, mistä tämä kaikki tämän hetkinen paha olo äidin kanssa alkoi:
http://keskustelu.kaksplus.fi/t837460

Noista mies-sydänsuruista selviää ajan kanssa, muta äitiasiasta en tiedä. Itsekin taistelen vielä 3-kymppisenä päivittäin katkeruuteni kanssa, jota koen vanhempiani kohtaan. Nyt kun olen itse raskaana ja rakastan tätä vauvaa kaikesta sydämestäni, on minun vielä entistäkin vaikeampi ymmärtää etenkin äitiäni. Miten muuten normaalilta vaikuttava ihminen voi olla niin julma omalle lapselleen? Se kysymys ei varmaan lakkaa piinaamasta mua koskaan.

Mutta tsemppiä sulle sun tilanteeseen! Toivottavsti pääset paremmin irti katkeruudesta kuin minä!

 
Sen olen elämän varrella oppinut, että se positiivinen muutos voi tapahtua muutamissa minuuteissa ja se on kaikkein ihaninta ajatella, että se voi ollakin vaikkapa muutaman minuutin päässä, se muutoksen alku.
 
Töllin Ruusa, sanoit jotain niin viisasta että olen mykistynyt.

Mitä minä teen? Sanonko nyt äitille kiitokset 27 vuodesta ja että nyt ollaan omillamme? Pystynköhän?
Enkö mene huomenna hoitamaan äidin synttäreitä, enkö enää koskaan mene?
Jos nyt teen jonkin ratkaisun, on se lopullinen.
 
Kaikesta selviää kuule...

mun äiti on just tuollainen mutta olen pistänyt sen selkä seinää vasten ja sanonut että kerää ittes ja mieti vähän...enkä ihan näin hienostuneesti. En tykkää sen alkoholistimiesystävästä ja se ei tykkää musta. Mun äiti hankki sitten oman asunnon kun sanoin että se on soronoo, lapsenlapsiaan ei tuu tuntemaan ja mulle jää kauhee kauna sitä kohtaan...Etukäteen sovitaan milloin menen sinne tai se tulee tänne, sen miehen on paras olla silloin niin pitkällä kun pippuri kasvaa, mutta joo monta vuotta mäkin mietin että miten mulla voi olla tuollainen äiti!

Niin ja miehiä on täällä kuin sieniä sateella ja jos alkaa ahdistaa kun ei millään meinaa flaksi käydä niin kiinassa on kymmeniä tuhansia vapaita miehiä kun yhden lapsen politiikka on deletoinu kaikki naiset...
 

Yhteistyössä