kun sitä on vaan niin yksin

Yksin. Tai onhan mulla lapset ja mies. Mutta ei muuta. Naapureiden kanssa ei vaan tuu juttua. He elää omaa elämäänsä. Eivät poikkea juttusille, eivät kahville kutsuista huolimatta. Suku on kaukana. Perhekerhonäidit kaikki tuntee ennestään toisensa ja kaikki on pikkupaikkakuntalaisia joko omasta tai miehensäsuvun kautta. En vaan pääse porukoihin vaikka oon jo siellä 3 vuotta käynyt joka viikko paitsi kipeenä ollessa. Nyt alkaa oikeesti pää hajoomaan. Mulla ei oo ketään muuta aikuista kelle jutella kun mies ja hänkin on päivät töissä. Oonko ihan ainoo joka on vaan näin yksin?

 

Voi sua.

Kummallista, ettei kukaan naapurikaan halua tulla kahville - aika sisäänlämpiävältä paikalta kuulostaa. Missäpäin Suomea asustelet?

Jos ei liveystäviä löydy, löytyisikö kuitenkin sielunsiskoa netistä? Vähän samaan tapaan kuin aikoinaan kirjeystävät?

 

itse inhoan tätä neuvoa kun tunnen itseni yksinäiseksi, mutta omalla kohdallani en ole mitään muutakaan keinoa keksinyt; hakeudu johonkin uuteen harrastukseen. kansalaisopiston kursseille, johonkin sellaiseen missä puuhastelu on leppoista ja kurssilaiset kerkeävät juttelemaan keskenään, eli ei mitään armotonta hikiliikuntaa, seurakunnan tapahtumiin (täälläpäin näitä on tosi runsaasti kirpputorityyppisistä tempauksista ikeareissuihin) tai johonkin muuhun ryhmäjuttuun. en ole itse kyllä varsinaisia kavereita löytänyt, siis sellaisia joita harrastuksen ulkopuolella tapaisi, mutta muuten juttelu on melko avointa ja ainakin saa juteltua muidenkin aikuisten kanssa kuin miehensä tai äitinsä. kyllä se jonkun verran yksinäisyyden tunnetta helpottaa.

 

No harvemmin mun mielestä naapureissa on sellasia joiden kanssa nykyään oikein ystävystyisi. Tai no, siinä tarvitaan enempi tuuria. Turha noissa perhekerhoissakaan on käydä vuodesta toiseen jos sieltä ei löydy juttuseuraa. Ystävystymisessä helpottaa avoimuus. Itse olen avoin, mutta harvemmin teen aloitetta. Toki sellainenkin on joskus vaan pakko tehdä. Ei siinä mitään menetä jos kysyy, että lähtisitkö vaikka kahville kun tunnut mukavalta tyypiltä/ kun meillä tuntuu olevan paljon yhteistä tms. Joidenkin kanssa siitä kehittyy vuosien ystävyys ja joidenkin kanssa nähdään muutamaan kerran ja sitten se hiipuu. Eipä siinä mitään. Kirjoita vaikka johonkin että kaivataan kaveria sienimetsään/lenkkiseuraksi/leikkipuistoseuraksi tms. Ole aktiivinen. Kun jossain harrastuspiireissä on jutellut jonkun kanssa ja oppii tuntemaan hiukan, on helpompi ehdottaa kahvittelua tai esim. "olisi tosi kiva tulla kattomaan sitä teidän uutta koiranpentua joku päivä" tms. siitä se sitten lähtee, kun joku yhdistävä tekijä löytyy. Tsemppiä!

 

No en minäkään ketään saanut ystäväksi ennenkuin lapsen kouluun menon myötä, hänen parhaan ystävänsä äidin kanssa myös kemiat olivat kohdillaan. Muutenkin koulun kautta on tutustunut muihinkin vanhempiin.

 

sama täällä. pihan äidit on kaikki pienten lasten äitejä ja omani ovat jo isompia, jotka ei leiki pihalla. ovat aina keskenään, enkä osaa mennä joukkoon.
kavereita ei jotenkin vaan ole, enkä osaa niitä elämääni haaliakaan.
olen yksinäinen ja vvähän surkeana tilanteesta. ei ole juttukaveria.
ehkä en sitten ole ansainnut ketään, olen varmaan tylsä ja epämiellyttävä.

 

Nyt käännän veistä haavassa, mutta kylllä tuo kuulostaa ominaisuudelta, jota kannat mukanasi. Toiset tutustuu helposti ja toiset ei sitten millään. Itse tutustun vähän liiankin helposti ja ystävyyteen asti on moni tuttavuus johtanut uudellakin paikkakunnalla.