M
Moom
Vieras
Yllätysodotus alkoi loisteliaasti sillä, että en yhtään ollut varma ottaako herra yllätysisukiksi tuleva jalat alleen vai ei. Se vakuutti että ei oo ottamassa vaikkakin oli todella negatiivinen sen yhden kuukauden ajan ennen viikolla 12 ollutta ultraa asti. Ja mä kun kuvittelin meneväni siihen ultraan n. viikolla 9..
No, eipä siinä, hyvin nopeasti alkoi puhumaan mahalle ja haluamaan rasvata ihoa. Alkuun ei osannut sanoa alkaako kasvava maha ällöttää -sitten kun alkoi kasvaa se oli "vautsi". No, saipahan alkuun kuitenkin panikoida.
Mutta panikointi ei vaan lopu, sillä taustalla on hyvin kipeä ja karvas hyljätyksi tuleminen juuri raskausaikana vaikka lapsi oli haluttu miehen puolelta. No, sielläpä uudessa lasten huoneessa nukkuu lapsi vailla biologista isää, kasvatti-isukki kyllä löytyy, joka on kaikissa määrin isä, dna:sta viis. Kukaan ei ehkä voi käsittää, että sen ikiliikkujan, supersuorittajan sisällä asuu pelko jota ei vaan osaa kanavoida ulos.
No, sitten olikin jo ekan piinan päällä työpiina, homma kun on niin, että ei voi tehdä yhtään sitä duunia mitä normaalisti tekee jos tulilinjalla on vauva mahassa. Ylläripylläri, yhdessä suomen suurimmista yrityksistä ko. alalta ei ole tarjottu pysyvää hommaa äitiysloman alkuun asti. Parin viikon puserrus hankalassa, mutta raskaudelle turvallisessa mestassa on. Ja sekö ei vie yöunia? Monta vuotta töissä olleena on vähän vaikeaa tipahtaa työelämästä, kun jotain voisi tehdä. Viimeiset vuorot omissa hommissa olin lähes tuskanhiessä, pelosta. Ei paljoa lohduttanut mikään koulussa opittu, eikä mikään lääkäreiden vakuuttelu, että on tosi epätodennäköistä, että vahinko pääsee sattumaan. No, eipä viimeeksikään tarvinnut kun lähteä kahvilasta vessaan ja törmätä juuri pestyihin rappusiin -liukkaisiin ja sitten maattiin sairaalassa ja pelättiin pahinta. Sehän voi käydä kaikille, kaikkialla, mutta töissä huonolle tuurille on sitten joku sattumanvaraista yllätystä suurempi tekijä.
Päänsärky, sellainen kova, joka pakottaa makaamaan, abaut oksentamaan, vie voimat kokonaan, ruokahalun, yöunet on kuulemma ihan ok raskausaikana. Ketään ei kiinnosta. Monta lääkäriä nähty.. öö..7 eri tapausta. Kaikista se on ihan ok. Luulin, ettei raskaus ole sairaus.
Ja lopuksi, kun kotona asiat on kunnossa, odotus on alkanut tuntua yhteiseltä ja hyvältä jutulta ja pitäisi liikkeiden tuntua ei tunnu mitään. Tuntuu vain että on turvoksissa, tuntuu että kohdussa on kivenmötikkä. Kokoa on, mutta tuntuu ja pelottaa ettei eloa olekkaan. Mitään järkevää merkkiä moisesta ei ole, mutta ahdistus on sitäkin suurempi. Näin todentuntuista untakin, että sydänäänet ei kuuluneet. Nevolantäti on ihan mulkku ja en kyllä sinne menisi jos voisin hoitaa käynnit yksityisellä, mihin tietenkään ei nyt ole varaa. Neuvolantäti ryssi homman alkuunsa ja unen näki jos kuvittelee että kummosempia asioita alan ruotimaan siellä. Kova on kaipuu tutuille kotikylille, missä neuvola oli se kaiken hyvän alku ja tuntui todella että oma, lapsen ja koko perheen hyvinvointi on tärkeintä.
Omista murheista ei oikein voi kellekkään puhua ja pyöritellä, monilla on niitä suurempiakin ympärillä. Koita sitten sanoa jollekkin, jonka rakas ja läheinen äiti on kuollut juuri kun tytär odottaa uutta lasta, että nyt on henkisesti ja vähän fyysisestikkin rankkaa. Tai sitten jollekkin, joka ei ole nukkunut moneen vuoteen ehjää yötä tai jolekkin jonka talous on ihan kamalassa tilassa ja joka päivä on selviytymisopperaa. Ei vaan voi kuormittaa ihmisiä ympärillä liiaksi. Sekin mokoma, jolla ei ollut perhehuolia ja joka ymmärtää paljon psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin päälle sai omaan terveyteen liittyviä superhuonoja uutisia ja kun soittelin tavattaisko ja miten menee aikomuksena vähän jutella omista oloista pääsinkin miettimään miten hirvee tilanne hällä on ja soittelemaan perään, et nyt on se hetki kun menee hakemaan saikkua, ettei yksinäisessä vuorossaan ahdistu järjiltään.
Joku sanonee, että jos pitäisi vaan omista murheistaan huolta, mutta minkäs teet kun kaikkien muidenkin huolet, erillaiset ja eritasoiset kolkuttelee oven takana kun asioille ei voi oikeen tehdä mitään. Tilaisin yhden stressivapaan viikon kiitos, kaikilla positiivisillä mausteilla. Niin ja muutaman etääntyneen sukulaisen vaikka elämään, mieluusti ilman päihdeongelmia. Ois ees äiti tai mummo jonka kanssa puhua, mutta ei. Tai saispa mentyä ihmisten pariin, mutta ei.
No, eipä siinä, hyvin nopeasti alkoi puhumaan mahalle ja haluamaan rasvata ihoa. Alkuun ei osannut sanoa alkaako kasvava maha ällöttää -sitten kun alkoi kasvaa se oli "vautsi". No, saipahan alkuun kuitenkin panikoida.
Mutta panikointi ei vaan lopu, sillä taustalla on hyvin kipeä ja karvas hyljätyksi tuleminen juuri raskausaikana vaikka lapsi oli haluttu miehen puolelta. No, sielläpä uudessa lasten huoneessa nukkuu lapsi vailla biologista isää, kasvatti-isukki kyllä löytyy, joka on kaikissa määrin isä, dna:sta viis. Kukaan ei ehkä voi käsittää, että sen ikiliikkujan, supersuorittajan sisällä asuu pelko jota ei vaan osaa kanavoida ulos.
No, sitten olikin jo ekan piinan päällä työpiina, homma kun on niin, että ei voi tehdä yhtään sitä duunia mitä normaalisti tekee jos tulilinjalla on vauva mahassa. Ylläripylläri, yhdessä suomen suurimmista yrityksistä ko. alalta ei ole tarjottu pysyvää hommaa äitiysloman alkuun asti. Parin viikon puserrus hankalassa, mutta raskaudelle turvallisessa mestassa on. Ja sekö ei vie yöunia? Monta vuotta töissä olleena on vähän vaikeaa tipahtaa työelämästä, kun jotain voisi tehdä. Viimeiset vuorot omissa hommissa olin lähes tuskanhiessä, pelosta. Ei paljoa lohduttanut mikään koulussa opittu, eikä mikään lääkäreiden vakuuttelu, että on tosi epätodennäköistä, että vahinko pääsee sattumaan. No, eipä viimeeksikään tarvinnut kun lähteä kahvilasta vessaan ja törmätä juuri pestyihin rappusiin -liukkaisiin ja sitten maattiin sairaalassa ja pelättiin pahinta. Sehän voi käydä kaikille, kaikkialla, mutta töissä huonolle tuurille on sitten joku sattumanvaraista yllätystä suurempi tekijä.
Päänsärky, sellainen kova, joka pakottaa makaamaan, abaut oksentamaan, vie voimat kokonaan, ruokahalun, yöunet on kuulemma ihan ok raskausaikana. Ketään ei kiinnosta. Monta lääkäriä nähty.. öö..7 eri tapausta. Kaikista se on ihan ok. Luulin, ettei raskaus ole sairaus.
Ja lopuksi, kun kotona asiat on kunnossa, odotus on alkanut tuntua yhteiseltä ja hyvältä jutulta ja pitäisi liikkeiden tuntua ei tunnu mitään. Tuntuu vain että on turvoksissa, tuntuu että kohdussa on kivenmötikkä. Kokoa on, mutta tuntuu ja pelottaa ettei eloa olekkaan. Mitään järkevää merkkiä moisesta ei ole, mutta ahdistus on sitäkin suurempi. Näin todentuntuista untakin, että sydänäänet ei kuuluneet. Nevolantäti on ihan mulkku ja en kyllä sinne menisi jos voisin hoitaa käynnit yksityisellä, mihin tietenkään ei nyt ole varaa. Neuvolantäti ryssi homman alkuunsa ja unen näki jos kuvittelee että kummosempia asioita alan ruotimaan siellä. Kova on kaipuu tutuille kotikylille, missä neuvola oli se kaiken hyvän alku ja tuntui todella että oma, lapsen ja koko perheen hyvinvointi on tärkeintä.
Omista murheista ei oikein voi kellekkään puhua ja pyöritellä, monilla on niitä suurempiakin ympärillä. Koita sitten sanoa jollekkin, jonka rakas ja läheinen äiti on kuollut juuri kun tytär odottaa uutta lasta, että nyt on henkisesti ja vähän fyysisestikkin rankkaa. Tai sitten jollekkin, joka ei ole nukkunut moneen vuoteen ehjää yötä tai jolekkin jonka talous on ihan kamalassa tilassa ja joka päivä on selviytymisopperaa. Ei vaan voi kuormittaa ihmisiä ympärillä liiaksi. Sekin mokoma, jolla ei ollut perhehuolia ja joka ymmärtää paljon psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin päälle sai omaan terveyteen liittyviä superhuonoja uutisia ja kun soittelin tavattaisko ja miten menee aikomuksena vähän jutella omista oloista pääsinkin miettimään miten hirvee tilanne hällä on ja soittelemaan perään, et nyt on se hetki kun menee hakemaan saikkua, ettei yksinäisessä vuorossaan ahdistu järjiltään.
Joku sanonee, että jos pitäisi vaan omista murheistaan huolta, mutta minkäs teet kun kaikkien muidenkin huolet, erillaiset ja eritasoiset kolkuttelee oven takana kun asioille ei voi oikeen tehdä mitään. Tilaisin yhden stressivapaan viikon kiitos, kaikilla positiivisillä mausteilla. Niin ja muutaman etääntyneen sukulaisen vaikka elämään, mieluusti ilman päihdeongelmia. Ois ees äiti tai mummo jonka kanssa puhua, mutta ei. Tai saispa mentyä ihmisten pariin, mutta ei.