V
"vieras"
Vieras
Miehen on vaikea antaa mulle tilaa ja jotenkin ei pysty käsittämään etten voi totetuttaa itseäni ja unelmiani. Meillä kai jotenkin menisi nyt hyvin, mutta lapsen syntymän jälkeen havahduin siihen, että suhteemme on ollut viimeiset vuodet vaan yhtä rämpimistä kurassa ja miksi edes olemme tässä. En vaan pysty olemaan oma itseni, minua jotenkin vaan ahdistaa, itkettää ja keksin kaikkia menoja jottei mun ja lapsen tarvii olla kotona kokoajan.
Ensimmäiset vuodet meni siihen, että elettiin nuorten aikuisten elämää, kai? Miehellä ei kumminkaan alkoholin kanssa ollut asiat mallillaan. Joka kerta juotuaan syytteli kaikesta ja aina piti anella ja pyytää kaikkea anteeksi. Sitten seuraavana aamuna kuunnella hänen vuodutustaan kun tuli mokailtua. Vuosi kesti tuota ja sitten ilmoitin, että seuraavasta suhteemme on sitten ohi. Jotenkin toi taisi silti minuun vaikuttaa, koska nykyään en enää ole sosiaalinen ja vähän ehkä kammoan sosiaalisia tilanteita. Ahdistun yleisillä paikoilla. Jos ollaan yhdessä jossakin, ja vähän vaikka hassuttelen tai en heti tajua jotain.. niin hän suuttuu ja jotenkin paistaa että nyt hän häpeää mua.
Miehen ottaminen loppui oikeastaan, kunnes tulin raskaaksi. Siitä lähti taas joka viikonloppuinen ryyppääminen ja toilailu. Se taas vaihteeksi loppui raskauden lopulla kun ilmoitin että taidan tämän lapsen kasvattaa yksin. Mä kaipaisin tilaa ja omaa rauhaakin. Mulla ei ole enää ystäviä oikeen ollenkaan, ne katosi kun alettiin seurustelemaan. Muutama jäi, mutta meitä ei oikeen enää mun ystävien puolelta kutsuttu seuraan mukaan koska mies aina humalassa onnistui jonkun tilanteen aiheuttamaan.
Mies ei suoraan sanoen edes tunnu mun ystävästä pahemmin tykkäävän. Aina heistä on pahaa sanottavaa. Miehen kaverit kyllä sa erityiskohtelua meillä ja heistä minäkin pidän. Mies on kyllä erinomainen isä meidän lapselle että siinä ei voi muuta kun nostaa hattua hänelle.
Mäkin ehkä kerran viikossa pääsen jossain käymään yksin, mutta tuntuu jotenkin että miehelle tulee siitä paha mieli. Vaikka itse sitten kehottaa mua näkemään joitain kavereitani.
Unelmani on aina ollut oma perhe, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Kumppani, jonka kanssa voisi jakaa ystävät ja asiat. Olisi ihanaa jos meillä olisi vaikka muita perheitä kavereina. Olisi ihanaa, että toisen kanssa tuntee olonsa hyväksi. Ei tarvitsisi olla varpaillaan ja miettiä mistä toinen heti tulistuu ja mitä hälle uskaltaa sanoa.
Nykyään oon vaan tälläinen nalkuttava akka.. Mies valittaa joka päivä kun olen huonolla tuulella ja mikä mulla taas on. Ja aina mulla kuulemma asiat huonosti. Joo, myönnän että tuskin oon mikään paras kumppani. Mä hoidan kodin, myös itseni. Mies ei koskaan jaksa kokeilla uusia asioita tai oikeen pukeutuakkaan hienosti enkä jotenkin vaan tunne mitään vetoa.
Haluisin, että voitais kaikki olla onnellisia yhdessä. Mutta taitaa se ongelma vaan olla oman pääni sisällä..
Ensimmäiset vuodet meni siihen, että elettiin nuorten aikuisten elämää, kai? Miehellä ei kumminkaan alkoholin kanssa ollut asiat mallillaan. Joka kerta juotuaan syytteli kaikesta ja aina piti anella ja pyytää kaikkea anteeksi. Sitten seuraavana aamuna kuunnella hänen vuodutustaan kun tuli mokailtua. Vuosi kesti tuota ja sitten ilmoitin, että seuraavasta suhteemme on sitten ohi. Jotenkin toi taisi silti minuun vaikuttaa, koska nykyään en enää ole sosiaalinen ja vähän ehkä kammoan sosiaalisia tilanteita. Ahdistun yleisillä paikoilla. Jos ollaan yhdessä jossakin, ja vähän vaikka hassuttelen tai en heti tajua jotain.. niin hän suuttuu ja jotenkin paistaa että nyt hän häpeää mua.
Miehen ottaminen loppui oikeastaan, kunnes tulin raskaaksi. Siitä lähti taas joka viikonloppuinen ryyppääminen ja toilailu. Se taas vaihteeksi loppui raskauden lopulla kun ilmoitin että taidan tämän lapsen kasvattaa yksin. Mä kaipaisin tilaa ja omaa rauhaakin. Mulla ei ole enää ystäviä oikeen ollenkaan, ne katosi kun alettiin seurustelemaan. Muutama jäi, mutta meitä ei oikeen enää mun ystävien puolelta kutsuttu seuraan mukaan koska mies aina humalassa onnistui jonkun tilanteen aiheuttamaan.
Mies ei suoraan sanoen edes tunnu mun ystävästä pahemmin tykkäävän. Aina heistä on pahaa sanottavaa. Miehen kaverit kyllä sa erityiskohtelua meillä ja heistä minäkin pidän. Mies on kyllä erinomainen isä meidän lapselle että siinä ei voi muuta kun nostaa hattua hänelle.
Mäkin ehkä kerran viikossa pääsen jossain käymään yksin, mutta tuntuu jotenkin että miehelle tulee siitä paha mieli. Vaikka itse sitten kehottaa mua näkemään joitain kavereitani. Unelmani on aina ollut oma perhe, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Kumppani, jonka kanssa voisi jakaa ystävät ja asiat. Olisi ihanaa jos meillä olisi vaikka muita perheitä kavereina. Olisi ihanaa, että toisen kanssa tuntee olonsa hyväksi. Ei tarvitsisi olla varpaillaan ja miettiä mistä toinen heti tulistuu ja mitä hälle uskaltaa sanoa.
Nykyään oon vaan tälläinen nalkuttava akka.. Mies valittaa joka päivä kun olen huonolla tuulella ja mikä mulla taas on. Ja aina mulla kuulemma asiat huonosti. Joo, myönnän että tuskin oon mikään paras kumppani. Mä hoidan kodin, myös itseni. Mies ei koskaan jaksa kokeilla uusia asioita tai oikeen pukeutuakkaan hienosti enkä jotenkin vaan tunne mitään vetoa.
Haluisin, että voitais kaikki olla onnellisia yhdessä. Mutta taitaa se ongelma vaan olla oman pääni sisällä..
