Kun lapsi käsittää kuoleman

Lapseni on puhunut ja kysellyt jonkin verran kuolemasta viime aikoina ja leikeissäänkin sitä käsittelee. Ikää on n.5v. Iltana eräänä tälle iski kuin salama taivaalta - äitikin kuolee joskus. Ja sitä sitten itkuisena minulle tilitti, kuinka ikävää se sitten tulee olemaan ja kysyi koska äiti kuolee. Huomasin, että ajatus selvästi ahdistaa ja keskusteltiin pitkään asiasta.

Itse muistan vielä ihan selvästi ajan, jolloin itse ymmärsin että vanhemman kuolee joskus. Muistan että olin itsekin aikanaan tosi ahdistunut. Mites muilla, koska näitä kysymyksiä on alkanut tulemaan ja miten ootte vastailleet ja käsitelleet asiaa?

 

Olen aina korostanut elämän ainutlaatuisuutta ja kuinka siitä tulisi tehdä mahdollisimman hyvä vielä kun voi. En ole peitellyt suruani lapsilta sukulaisten menehtyessä tai pelkoani/huoltani, jos on ollut jokin läheltä piti -tilanne. Tämä on sellainen asia, etten laisinkaan sensuroi mitään.

Lapsilla luottamus, että vaikka kuolisin, heillä olisi edelleen kaikki hyvin. Että on normaalia ikävöidä edesmenneitä. Että kuolema on päätös elämälle, mutta osa tätä suurta kiertokulkua ja hyvin luonnollista. Ettei kuolema ole edes se pahin lopputulema jokaisessa tilanteessa. Taivaasta tms. en ole puhunut, eivätkä nuo muutenkaan tunnu paljon uskonnosta piittaavan; Pinkki Yksisarvinen saanee suurimman äänivyöryn korkeamman voiman olennoista.

 

Jokainen on käynyt omat kriisinsä kuolemasta, mutta nuorin taitaa ottaa sen rankimmin. On tässä useampana iltana itkenyt aika lohduttomasti ajatusta siitä ettei koskaan näe enää veljeään ja se on kuulemma surullisinta kaikesta. Ehkä juuri tähän kuoleman käsittämisen ja ikäkehitykseen osui nyt lähelle sen verran paljon äkillisiä poismenoja, että ottaa sen eri tavalla.

On kysellyt paljon kuolemasta, mitä sen jälkeen tapahtuu, näkeekö mustaa, tunteeko mitään, mitä ihmisille tapahtuu, ja näihin kysymyksiin olen vastannut avoimesti omien näkemyksieni mukaan. Painotan, kuten Astrokin, elämän ainutlaatuisuutta ja ainutkertaisuutta. Sitä, että se elämä pitää elää, kuolema kuuluu osana siihen, eikä se ole surullista. Se on vain päätös. Osa luonnollista kiertokulkua.

 

Tuo luottamus oman elämän jatkumiseen ja järjestymiseen menetyksen jälkeen on asia minkä voisin tosiaan ottaa vielä puheeksi. Oikein hyviä asioita kuolemasta ja sen kohtaamisesta toit esille.

 

Mä olen kehittynyt tooooosi hitaasti.
Kun täytin 30 vuotta, aloin vasta käsittää, miten lopullinen se kuolema on. Kaikki tämä ympäriltäni katoaa, itse katoan. Se on sellainen henkilökohtainen maailmanloppu. Ihan rinnasta puristi, kun se ahdistus tuli niin voimakkaana päälle.
En voi edes ymmärtää, miten olen tähän ikään asti päässyt, ilman, että olen kauheasti pohdiskellut asiaa, vaikka moni ystävä on jo joutunut manan majoille, lähisukuakin. :O

 

Asiaa kovastikkin käsitelty 6 vuotiaan kanssa, kun 18v. serkku kuoli tässä yllättäen. Ja se olikin kova paikka selittää, miksi? Puhuttiin myös siitä, että kaikki kuolevat joskus, kuolema on surullista, mutta on kuuluu osana elämää. Jatkettiin asiaa niin kauan, kuin oli kysymyksiä....aika kauan siis.

 

Oma äitini kuoli tyttöni ollessa 3,5-vuotias. Vasta vuoden myöhemmin tyttö tajusi ettei heillä ole enää mummua eikä mummu tule takaisin. Olin itsekin vielä surun murtamana enkä osannut vastata / käsitellä oikein lapseni kysymyksiä. Tilanne äityi niin pahaksi, että turvauduimme perheneuvolan tukeen. Tyttö syytti minua mummunsa kuolemasta, kysyi kaikkea mahdollista kuolemaan ja hautaamiseen liittyvää. Joinakin päivinä keskustelimme pitkään ja vakavasti (lapsen tasoisesti). Ahaa-elämyksen hän koki, kun hoksasi että jokainen meistä on täällä oman aikansa. Jopa lapset.

Tänä päivänä tyttö on 5,5-vuotias ja omaksi lohdukseen heiluttaa tähtiin mummulle terveisiä. Siskonsa on 4,5-vuotias eikä hänen kanssaan ole samaa käyty läpi. Vielä. Mutta hänen kohdallaan osaan ehkä jo helpommin vastata kysymyksiin mieltä painavista asioista.

 

Osanottoni äitisi poismenon johdosta. Kuulostipa tuo lapsen reaktio voimakkaalta, onneksi saitte asian käsittelyyn apua.

 

Meil on 4v alkanu kysellä ja pohtia asiaa. Sitä että äiti/isä kuolee jne. Ollan juteltu että uskon meidän vielä tapaavan taivaassa ja täällä elämässä hänestä pidetään huoli jos sattus että me kuollaan tai jos toinen ni toinen huolehtii. Kyselee koska hän ja me kuollaan yms. Vielä ei oo menettäny läheistään joten hautajaiset jne kokematta. Eli silleen ei vielä kokreettisesti oo joutunu käsittelemään sitä asiaa. On tutkittu kuolleita eläimiä jne ja silleen nähny mitä on kuollut verattuna elävään.

 

Jännittää, milloin tuo on edessä. Lapsi on nyt 3-vuotias, eikä kuolema ole tullut puheeksi, kun ei ole ollut mitään kuolemantapauksia tms. Muistan itse sen ahdistuksen, kun sen itse tajusi. Pelkäsin eniten sitä, että siellä syvällä mullan alla pitää vaan maata, loputtomiin.. ei koskaan, EI IKINÄ pääse pois. Itkin ihan.. En kyllä muista miten äiti ja isä sitä kanssani käsittelivät..

 

meillä jouduttiin toukokuussa lopettamaan koiravanhus ja koko kesän on lapsi (4v) kysellyt asiasta, surrut koiraa ja omalla tavallaan pelännyt kuolemaa. meillä tyttö on ollut hyvin järkyttynyt ja kaikenlaista fyysistä oirettakin ilmaantui. nyt syksyn myötä ja uusien arkirutiinien myötä tuntuisi helpottavan. ihan pelottaa, miten reagoisi jos nyt joutuisi käsittelemään läheisen ihmisen poismenoa.

 

Lasten mummi kuoli puolivuotta sitten. Lapset 4 ja 3v. Asiasta on puhuttua paljon. Lopullisuudesta. Mutta myös siitä että mummi elää edelleen meidän keskuudessa. Muistoina. Hän on aina ja ikuisesti meidän sydämmessä ja hänelle voi puhua vaikka hän ei enää meitä kuule.

Lapset ovat käsittäneet asian todella rauhaisasti. Toki ikävää välillä itketään, kaikki meistä. Mutta silloin aina palataan vaikka viimeiseen kesään kun mummi hassutteli. Katsellaa kuvia nauravaisesta mummista jne. Olen sanonut lapsille että olemme onnekaita kun meillä oli niin ihana mummi. Mummin aika päättyi, meidän kaikkien joskus. Eläimetkin kuolevat. Linnut, perhoset sisiliskot.

 

Tuo on yksi asioista joita lapsen on hankala kasittaa, kun se voi sita olla aikuisellekin. Tytto 6v on miettinyt paljon kuolemaa ja tasaisin valiaijoin pomppaa aihe esille. Viimeksi olin juttelemassa etta sitten kun hanella on itsellaan lapsia minusta tulee mummo, jolloin tytto vakavoitui ja melkein itkien sanoi ettei koskaan halua lapsia koska muuten mina olen vanha ja mummo ja vanhat ihmiset kuolee. Selitin etta kaikki me kuollaan aikanaan ja onhan hanella viela molemmat omatkin mummot elossa joten mummoksi tuleminen ei tarkoita samaa kuin heti peraan kuoleminen. Lapsen iso mummo kuoli reilu kaksi vuotta sitten ja siita varmaan keksi yhetyden kun on sanottu kysyttaessa etta han kuoli koska oli jo niin vanha ja sairas eika enaa jaksanut elaa.