Kun isä kääntää pojalleen selkänsä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "hmmh"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

"hmmh"

Vieras
Eli meillä on sellainen tilanne että avopuolisoni olisi lähtenyt armeijaan nyt heinäkuussa, mutta päättikin hakea sivariin, koska meillä on pieni vauva ja mies haluaa nähdä lapsen kehitystä ja olla muutenkin läsnä lapsen elämässä mahdollisimman paljon.

Ilmeni, että miehen isälle ainoa vaihtoehto on armeija. Kuulemma muuten ei mies ole mies. Nyt ei vastaa omalle pojalleen puhelimeen eikä ilmestynyt lapsemme ristiäisiin. Minua asia ei oikeastaan edes haitannut, koska muutenkin pelkäsin koko ajan, että ilmestyy ristiäisiin kännissä, kun se alkoholi on ongelma. Kuitenkin harmittaa mieheni puolesta, koska hän on selvästi loukkaantunut vaikkei sitä ääneen sanokkaan. Eikä miehen isä ole läpimätä ihminen, kunhan vain on selvinpäin.

Miten voisin siis tukea miestäni, kun selvästi asia vaivaa kun oma isä katkaisee yhteydenpidon tuollatavoin ja noin tyhmän syyn takia kuin armeija. Mielestäni kuitenkin on tuossa mörrikässäni enemmän miestä kun hän jää kotiin ja käy sitten jossain siviilipalveluspaikassa kuin menisi armeijaan ja näin "pakenisi" vastuuta kotona.
 
Onneksi miehesi ei selvästikään ole ottanut liikaa isänmallia omasta isästään teidän lapsenne suhteen.

Usein aikuisenakin omien vanhempien paheksunta tuntuu yllättävän pahalta, mutta jospa miehesi ajan kanssa pääsisi asiasta yli, kun hän ei kuitenkaan ole tehnyt mitään väärää, päin vastoin.
 
On se pikkulapsiaika kyllä hyvin korvaamatonta, lapsi oppii silloin niin paljon ja alkaa kasvaa ihmiseksi. Onpa miehelläsi surkea isä! kyllä mä toivon että mun poika menisi joskus armeijaan mutta ei perheensä kustannuksella! et sä varmaan muuta voi tehdä kuin lohduttaa miestäsi ja varmistaa että mies tajuaa tehneensä oikein.
 
Huh, huh! Mitäköhän minun isäni ajattelisi tästä? Nuorena joutui talvisotaan, vaikka sisareni oli juuri syntynyt. Jatkosotaan ja Lapin sotaankin vielä kutsuttiin. Kuinka vanha luulet sisareni olleen, kun hän näki isänsä palaavan maata puolustamasta?
 
Exäni kanssa oli aikoinaan vähän samanlainen tilanne. Kyse ei ollut armeijasta, mutta sellaisesta henkilökohtaiseen elämään liittyvästä päätöksestä kuitenkin, jota hänen vanhempansa eivät voineet hyväksyä. Mitään sen kummempaa neuvoa en kuitenkaan osaa antaa, vain sen että aika yleensä auttaa näissäkin.

Minusta on hienoa, että mies seisoo omilla jaloillaan ja tekee omat päätöksensä, eikä pyri kaikin keinoin miellyttämään vanhempiaan vielä aikuisenakin - itse asiassa se olisi jo hieman huolestuttavaa. Se on aivan selvä, että tuo satuttaa, omat vanhemmat on omat vanhemmat vielä aikuisenakin, mutta siitä pääsee kyllä yli, sekä poika että hänen vanhempansa. Tai jos ei isä pääse, niin good riddance! Ei kannata väkisin lakaista asiaa maton alle, vaan puhua siitä jos se vaan millään tuntuu luontevalta, tai vähintään olla tukena ja valmiina kuuntelemaan.
 
[QUOTE="Vieras";26517247]Huh, huh! Mitäköhän minun isäni ajattelisi tästä? Nuorena joutui talvisotaan, vaikka sisareni oli juuri syntynyt. Jatkosotaan ja Lapin sotaankin vielä kutsuttiin. Kuinka vanha luulet sisareni olleen, kun hän näki isänsä palaavan maata puolustamasta?[/QUOTE]

No kerro ihmeessä mitä arvelet että isäsi tästä ajattelisi.
 
[QUOTE="Vieras";26517247]Huh, huh! Mitäköhän minun isäni ajattelisi tästä? Nuorena joutui talvisotaan, vaikka sisareni oli juuri syntynyt. Jatkosotaan ja Lapin sotaankin vielä kutsuttiin. Kuinka vanha luulet sisareni olleen, kun hän näki isänsä palaavan maata puolustamasta?[/QUOTE]

No ainakin minun sotavereraani pappani oli iloinen että tänä päivänä on rauha eikä poikien tarvitse mennä kuolemaan. Eikä hänkään mitään armeijan tykinruokakoulutusta ollut käynyt kun pyssy käteen annettiin ja käskettiin tottelemaan, tositilanteessa sitä ei ajattele mitä tekisi kuin sitä on vain yksi vaihtoehto. Tiedänpä sivareita ja jopa totaalikieltäytyjän jotka kyllä tositilanteessa kotiaan ja perhettään puolustaisivat, vaikkapa sen aseen kanssa.

Toinen pappani sitten kuolikin sielä rintamalla ennen kuin isäni edes ehti syntyä. Ja mitä tämän pappani luonteesta olen hänen sisariltaan kuullut niin eipä hänkään sitä sotaa rakastanut, rauhaa ja naisten naurattamista olisi halunnut. Te sentäs saitte isänne takaisin, kaikki eivät saaneet.

Eivät ne sotaveteraanit jotka sielä rintamalla ovat olleet halua poikiensa sotaa leikkivän. Ne jotka tuota haluavat ovat olleet aika pitkälti ns. paremmista piireistä jotka eivät tiedä yhtään mitään tositilanteesta, leikkiminen ja paraatipuvut ne tarkeämpiä on. Nämä "sotahullut" tuntuvat myös itkevän enemmän kuin koliikkivauva jostain pikku paperiviiltohaavasta itsellä tai kaverilla, ei heistä oikeaan taisteluun olisi kun vieressä kaverilta irtoaa puoli päätä.
 
No ainakin minun sotavereraani pappani oli iloinen että tänä päivänä on rauha eikä poikien tarvitse mennä kuolemaan. Eikä hänkään mitään armeijan tykinruokakoulutusta ollut käynyt kun pyssy käteen annettiin ja käskettiin tottelemaan, tositilanteessa sitä ei ajattele mitä tekisi kuin sitä on vain yksi vaihtoehto. Tiedänpä sivareita ja jopa totaalikieltäytyjän jotka kyllä tositilanteessa kotiaan ja perhettään puolustaisivat, vaikkapa sen aseen kanssa.

Toinen pappani sitten kuolikin sielä rintamalla ennen kuin isäni edes ehti syntyä. Ja mitä tämän pappani luonteesta olen hänen sisariltaan kuullut niin eipä hänkään sitä sotaa rakastanut, rauhaa ja naisten naurattamista olisi halunnut. Te sentäs saitte isänne takaisin, kaikki eivät saaneet.

Eivät ne sotaveteraanit jotka sielä rintamalla ovat olleet halua poikiensa sotaa leikkivän. Ne jotka tuota haluavat ovat olleet aika pitkälti ns. paremmista piireistä jotka eivät tiedä yhtään mitään tositilanteesta, leikkiminen ja paraatipuvut ne tarkeämpiä on. Nämä "sotahullut" tuntuvat myös itkevän enemmän kuin koliikkivauva jostain pikku paperiviiltohaavasta itsellä tai kaverilla, ei heistä oikeaan taisteluun olisi kun vieressä kaverilta irtoaa puoli päätä.

Komppaan tätä niin täysin! Ällöttää tuo sotaveteraanien käyttäminen milloin minkäkin asian keppihevosina, aina tarkoitus kuitenkin on paheksua jotakuta tai jotain. Minun isoisäni joka siellä sodassa myös oli, oli niin perhemies kuin olla voi. Paljoa ei puhunut enää sodasta tultuaan (sodan jälkeen, kuolemaansa saakka hän oli hyvin hiljainen mies, ennen sitä kuulemma ihan "normaali" tuon puheliaisuusasian tasolla), mutta perheen ja suvun piti aina lähellään, ja sen verran mitä puhui ja enemmänkin kirjoitti, ei ikimaailmassa olisi paheksunut miestä joka tahtoo nähdä lapsensa kasvavan mieluummin kuin leikkiä sotaa rauhanaikana.
 

Yhteistyössä