Ymmärrän haaveen erosta. Olen itse ensimmäisen kerran alkanut seurustella 16 vuotiaana ja himpun vajaa 19 vuotiaana kaipaisin vain yksineloa, sinkkuutta. Miehessä ei ollut mitään vikaa, meitä vaan ei oltu tarkoittettu yhteen ja olin liian nuorikin.
Mutta kun te olette jo lapset tehneet... itse uusperheen ongelmien kanssa kamppailevana (miehellä kaksi lasta edellisestä liitosta, vaikeuksia on ollut ja on...) en todellakaan suosittelisi tätä kenellekään. Lapset kärsii ja aikuiset kärsii. Sitä ei voi kuvitellakaan millaista se on ennen kuin sen kokee, ja ei se mitään herkkua ole. Lasten äiti alkoi haluta miestä takaisin kun me ruvettiin olemaan ja nyt lapset toimii kiistakapulana, huoltajuudestakin kiistellään. Kumpikaan ei koe ikinä näkevänsä lapsia tarpeeksi.
Te ette voi tietää miten tilanteet muotoutuu ajan kanssa, vaikka nyt tuntuisikin että pysytte ystävinä. Ennemmin tai myöhemmin uusia kumppaneita tulee kuvioihin ja sitä ei sitten tiedä millaisen puolen löytää itsestään tai toinen itsestään.
Harkitse vielä! Syyt ei eroon ei nyt kuulosta tarpeeksi suurilta koska teillä on lapsia! Se muuttaa kaiken.
Koita keksiä jotain muuta uutta elämääsi, käy opiskelemeen! Hanki ihmeessä ammatti. Voit aloittaa opiskelun jo nyt lasten ollessa pieniä, vaikka etänä.
Ja muutenkin... minä kun silloin erosin 19 vuotiaana ja sain haikailemani sinkkuelämän, ei se ollutkaan niin herkkua kuin luulin. Katkerasti sain nenilleni ja olin jossain vaiheessa todella onneton. Silti se ero oli ainoa oikea ratkaisu, mutta meillä ei ollutkaan lapsia. Hitsi, kun ihmiset harkitisi lasten tekoa nuorena, kun se saattaa se vaihe tulla kun ne siivet kasvaa ja tulee halu lentää... Mutta voit lentää ilman eroakin, älä tee sitä lapsillesi.
Yksinhuoltajan elämässä ei ole mitään tavoittemista, ehjä perhe on paljon hienompi saavutus! Ja kun teillä ei kuitenkaan mitään suuria ongelmia ole, ei väkivaltaisuutta, alkoholiongelmaa tai pettämistä.
Mutta kun te olette jo lapset tehneet... itse uusperheen ongelmien kanssa kamppailevana (miehellä kaksi lasta edellisestä liitosta, vaikeuksia on ollut ja on...) en todellakaan suosittelisi tätä kenellekään. Lapset kärsii ja aikuiset kärsii. Sitä ei voi kuvitellakaan millaista se on ennen kuin sen kokee, ja ei se mitään herkkua ole. Lasten äiti alkoi haluta miestä takaisin kun me ruvettiin olemaan ja nyt lapset toimii kiistakapulana, huoltajuudestakin kiistellään. Kumpikaan ei koe ikinä näkevänsä lapsia tarpeeksi.
Te ette voi tietää miten tilanteet muotoutuu ajan kanssa, vaikka nyt tuntuisikin että pysytte ystävinä. Ennemmin tai myöhemmin uusia kumppaneita tulee kuvioihin ja sitä ei sitten tiedä millaisen puolen löytää itsestään tai toinen itsestään.
Harkitse vielä! Syyt ei eroon ei nyt kuulosta tarpeeksi suurilta koska teillä on lapsia! Se muuttaa kaiken.
Koita keksiä jotain muuta uutta elämääsi, käy opiskelemeen! Hanki ihmeessä ammatti. Voit aloittaa opiskelun jo nyt lasten ollessa pieniä, vaikka etänä.
Ja muutenkin... minä kun silloin erosin 19 vuotiaana ja sain haikailemani sinkkuelämän, ei se ollutkaan niin herkkua kuin luulin. Katkerasti sain nenilleni ja olin jossain vaiheessa todella onneton. Silti se ero oli ainoa oikea ratkaisu, mutta meillä ei ollutkaan lapsia. Hitsi, kun ihmiset harkitisi lasten tekoa nuorena, kun se saattaa se vaihe tulla kun ne siivet kasvaa ja tulee halu lentää... Mutta voit lentää ilman eroakin, älä tee sitä lapsillesi.
Yksinhuoltajan elämässä ei ole mitään tavoittemista, ehjä perhe on paljon hienompi saavutus! Ja kun teillä ei kuitenkaan mitään suuria ongelmia ole, ei väkivaltaisuutta, alkoholiongelmaa tai pettämistä.
