Kun ei kertakaikkiaan jaksa.

Poikamme on kohta 4kk. Hän syntyi hyvän raskausajan jälkeen ja 16 tunnin supistusten jälkeen sektiolla. Kun pääsin heräämöstä osastolle yritin vain nukkua, poikaa näytettiin minulle, mutta en kokenut tarvetta koskea. Aamuyöstä pyysin pojan kuitenkin vierelleni sillä en osannut nukkua.
kahden viikon ikäisenä alkoi huutaminen, Joka tulkittiin koliikiksi. Mies käväsi ulkomaan reissulla kahden viikon ajan tuossa samaan aikaan.
Koliikkia tuntui jatkuvan ikuisuuksia, ja mitään muuta ilmettä en pojalla nähnyt kuin tuon naama punaisena parkuvan vauvan naama. Vihasin häntä niinä aamuyön tunteina jolloin vain kävelin haamuna edestakaisin.
Koliikki loppui mutta väsymys ei. Poika on eläväinen ja seurallinen, mutta minä en enää jaksanut häntä. Kaikki toiminnot muuttuivat automaatioksi. Viimein koko henkinen kanttini romahti erään neuvolakäynnin aikana ja minut ohjattiin saamaan tukea ja apua.

Kesälomakausi alkoi juuri ja pistin uskoni siihen että saamme yhdessä asiat rullaamaan. Sain vapaata jotta ehtisin tehdä kotitöitä. Mies pisti täysin hereillä olevan vauvan nukkumaan oman vahtivuoronsa ajaksi ja katseli telkkaria sen aikaa. Maitoni loppui joten hoitaminen ei ollut tissistä kiinni. Loman aikana minulla oli kokonaista kaksi viikonloppua omille harrateilleni ja poika kulki mukana sillä miehen mielestä oli luontevampaa näinpäin. Siinäpä sitten itkin yhtä aikaa pojan kanssa toisena viikonloppuna, vieraiden ihmisten tullessa neuvomaan miten lasta pitäisi hoitaa...
Ja sitten vielä kuuntelin kuinka paljon paremmalta näitin hoikempana - mieheni mielestä.
Ja tuo on vain pisara meressä.

Olen tullut viimein siihen pisteeseen etten osaa enää nukahtaa. En nauti elämästäni, vihaan pyykkivuoria, ruuanlaittoa, lukemista kutomista, eläinten kanssa olemista, kaikkea josta olen ennen nauttinut ttäysin sydämin. Vihaan itseäni siinä etten voi sanoa puhtaasti rakastavani lastani, hoidan häntä enemmän velvollisuudesta...

Miehelleni olen ppuhunut asiasta, mutta tuloksetta, Hänestä tilanteessa ei ole ongelmaa tai sitten hän ei muista että olisin joskus maininnut väsymisestäni. Hänestä asia on kuitattu sillä että hän hoitaa lasta pari yötä. Samassa huoneessa, ja kuvittelee etten minä herää itkuun...

Tahtoisin ison perheen, mutta en uskalla edes ajatella, tähän kaaokseen muita lapsia.

Olen niin väsynyt.

 

Meillä ollaan vähän samanlaisessa tilanteessa, paitsi että meillä on 4kk kaksostytöt ja kaksi melkein murrosikäistä poikaa. Mies lähtee parin viikon päästä taas toiselle paikkakunnalle viikoiksi jatkamaan opintoja.
Voitko mennä toiseen huoneeseen nukkumaan tulpat korvilla, kun miehesi hoitaa lastanne? Onko sinulla ketään ystäviä keitä voisit pyytää auttamaan, naapureita, sukulaisia? Toimiiko paikkakunnalla Mannerheimin lastensuojeluliiton kaitsijapalvelua, 5euroa tunti ei ole kauhea summa tarpeellisesta unesta. Oletko neuvolassa puhunut väsymyksestäsi ? Voisitko ajatella, että pidät omista harrastuksistasi pientä taukoa kun vauvakin on vielä niin pieni. Kokemuksesta voin sanoa että muutaman vuoden päästä sinulla ei juuri muuta ole kuin aikaa itsellesi. Entä oletko ajatellut miten voisit vähän luistaa kotitöistä, onko pakko aina olla täydellisen siistiä? Ei meilläkään nyt sentään sikolätissä eletä, vaikka ehdin imuroida vain kerran viikossa ja pyykkiä pestään vain pari kertaa viikossa ( iso pesukone). Jos et kertakaikkiaan pysty nukkumaan niin on tosiaan paikallaan visiitti omalle lääkärille paikallaan, hän pystyy varmasti määräämään edes nukahtamista helpottavaa lääkettä tai jopa varsinaista unilääkettä...Ennen kaikkea, mene ja hae vaikka sieltä neuvolasta apua, ei ole häpeä tunnustaa olevansa väsynyt. Häpeä on olla väsynyt ja vain räpeltää puoliunessa päivästä toiseen kun apua on varmasti saatavissa!!!

 

Tuossahan tuli jo paljon vinkkejä ja neuvoja. Minä voisin vielä lisätä sen että puhu miehesi kanssa! Ota hänet mukaan esim. neuvolaan. Sovi vaikka etukäteen neuvola tädin kanssa että tulisitte keskustelemaan. Ehkä mies näin ollen paremmin kuuntelisi kun on kolmas osapuoli lässnä. Miehesi ei luultavasti ymmärrä väsymystäsi, eikä voikkaan jos et ole siitä puhunut. Sinunkin olisi ehkä helpompi kertoa asiasta jos terveydenhoitaja ohjaisi hieman keskustelua. Kun on uupunut ei ajatukset luista ja tunteen jumiutuu. Ja miehet on putkiaivoja... ainakin useimmat Jaksamista!

 

\

Poikamme on kohta 4kk. Hän syntyi hyvän raskausajan jälkeen ja 16 tunnin supistusten jälkeen sektiolla. Kun pääsin heräämöstä osastolle yritin vain nukkua, poikaa näytettiin minulle, mutta en kokenut tarvetta koskea. Aamuyöstä pyysin pojan kuitenkin vierelleni sillä en osannut nukkua.
kahden viikon ikäisenä alkoi huutaminen, Joka tulkittiin koliikiksi. Mies käväsi ulkomaan reissulla kahden viikon ajan tuossa samaan aikaan.
Koliikkia tuntui jatkuvan ikuisuuksia, ja mitään muuta ilmettä en pojalla nähnyt kuin tuon naama punaisena parkuvan vauvan naama. Vihasin häntä niinä aamuyön tunteina jolloin vain kävelin haamuna edestakaisin.
Koliikki loppui mutta väsymys ei. Poika on eläväinen ja seurallinen, mutta minä en enää jaksanut häntä. Kaikki toiminnot muuttuivat automaatioksi. Viimein koko henkinen kanttini romahti erään neuvolakäynnin aikana ja minut ohjattiin saamaan tukea ja apua.

Kesälomakausi alkoi juuri ja pistin uskoni siihen että saamme yhdessä asiat rullaamaan. Sain vapaata jotta ehtisin tehdä kotitöitä. Mies pisti täysin hereillä olevan vauvan nukkumaan oman vahtivuoronsa ajaksi ja katseli telkkaria sen aikaa. Maitoni loppui joten hoitaminen ei ollut tissistä kiinni. Loman aikana minulla oli kokonaista kaksi viikonloppua omille harrateilleni ja poika kulki mukana sillä miehen mielestä oli luontevampaa näinpäin. Siinäpä sitten itkin yhtä aikaa pojan kanssa toisena viikonloppuna, vieraiden ihmisten tullessa neuvomaan miten lasta pitäisi hoitaa...
Ja sitten vielä kuuntelin kuinka paljon paremmalta näitin hoikempana - mieheni mielestä.
Ja tuo on vain pisara meressä.

Olen tullut viimein siihen pisteeseen etten osaa enää nukahtaa. En nauti elämästäni, vihaan pyykkivuoria, ruuanlaittoa, lukemista kutomista, eläinten kanssa olemista, kaikkea josta olen ennen nauttinut ttäysin sydämin. Vihaan itseäni siinä etten voi sanoa puhtaasti rakastavani lastani, hoidan häntä enemmän velvollisuudesta...

Miehelleni olen ppuhunut asiasta, mutta tuloksetta, Hänestä tilanteessa ei ole ongelmaa tai sitten hän ei muista että olisin joskus maininnut väsymisestäni. Hänestä asia on kuitattu sillä että hän hoitaa lasta pari yötä. Samassa huoneessa, ja kuvittelee etten minä herää itkuun...

Tahtoisin ison perheen, mutta en uskalla edes ajatella, tähän kaaokseen muita lapsia.

Olen niin väsynyt.

Minusta tuntuu että sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus,olen nimittäin sairastanut sen itse kun neljäs lapseni syntyi.Hänet elvytettiin kun tunnin kuluttua synnytyksestä lakkasi hengittämästä.Poika oli kovin raskas hoidettava,oli maitoallergia ja ruoka-aineallergiat ja ihottumat ja se lapsi huusi aina.Vaikea sitä oli rakastaa kun se aina kiljui naama punaisena ja tuntui että kaikki vaan vaatii ja vaatii.
Väsymys oli loputon kun pelkäsin että vauva kuolee yöllä,lakkaa hengittämästä jos itse nukahdan.
Apua koitin saada ja hain sitä,neuvolassa ei uskottu kun sanoin että mä olen tosi väsynyt enkä jaksa.En saanut kodinhoitajaa vaikka pyysin.Lopulta kuitenkin se apu tuli kun heräsin teholta itsemurhayrityksen jälkeen.Oli kodinhoitajaa ja perhetyöntekijää ja lastenvalvojaa,mutta sain apua.Sairaalasta soittivat lastenvalvojalle ja neuvolaan ja haukkuivat ne pystyyn kun eivät pyynnöistäni huolimatta antaneet apua aikaisemmin.
Vuoden ajan meillä kävi perhetyöntekijä ja sain rauhassa toipua.
Nyt on jo vuosia tästä tapauksesta ja kaikki on hyvin eikä masennus uusiutunut kun odotin viidettä.
Mene neuvolaan ja puhu tunteistasi ja ajatuksistasi,saat varmasti apua.
Itselläni asiat ajautuivat huonoon jamaan kun en tarpeeksi ponnekkaasti jaksanut apua vaatia.
Kerro sitten miten asiat järjestyvät,mielelläni kuulisin siitä.

 

Kävimme tänään pojan kanssa 4kk neuvolassa ja puhuin uudelleen siellä väsymisestäni. Ja pääsin mukaan alueella toimivaan varhaistyön ohjelmaan, joka on kylläkin kokeiluasteella, mutta toivon että siitä on minulle apua.

Sain tuon paikallisen MLL:n yhteystiedotkin.

Lääkärille pitäisi mennä kohdun kasvaimenkin takia (huomattiin rv 13) ihan tässä piakkoin, joten enköhän saisi apua unettomuuteeni, ellei tämä siihen mennessä parane.

Harrastuksistani en tahtoisi edes vauvan takia luopua (osasta olen teknisistä syistä joutunut jo luopumaan) ne kun ovat olleet niitä ihania henkireikiä tässä tavan arjessa.

Puhuimme tänään myös mieheni kanssa ja olemme nyt tekemässä tiukat säännöt, koskien pojan hoitoa sekä yhteistä eloa.

Ehkäpä tämä helpottaa...

 

alkuperäiselle: sulla on yksinkertaisesti ihan kauhea ja ymmärtämätön mies. Säälittää, mutta tsemppiä silti.

 

hae ihmeessä apua, lyö nyrkki pöytään neuvolassa ja sano että tarvitset apua NYT.

 

Eräs terveystäti neuvoi kerran seuraavasti... Tee perunasta sose ja löysytä se rintamaidolla tai korvikkeella vellimäiseksi. Sitä uskaltaa antaa jo ihan pienelle. Loppui kuulemma koliikki ja tiedän muitakin keillä kyseinen resepti on toiminut. On sitä ennen vanhaankin perunalla aloitettu kun ei ole maitoa tullut.

 

Toivotan sulle paljon jaksamista ja toivon, että se elämänilo ja ote tähän arkeen taas Sinulle löytyisi!! Olen itse 6kk vauvan äiti,vaikean synnytyksen jälkeen käynyt läpi yhtä sun toista, mies paljon töissä ja poissa..en viitsi kaataa sitä kaikkea tähän, mutta tiedän että nauru voi kadota elämästä..onneksi ei pysyvästi. Hae apua...neuvolasta,mielenterveysyksiköstä, homeopaatilta tai mistä vain mikä tuntuu omalta tai eteen tulee mahdollisuus, anna ovien ola avoinna. Itse olen vannoutunut lääketieteen kannattaja ja hoitoalan ammattilainen..ja sain avun masennukseen homeopatiasta..lupasin syödä hatullisen pa...aa jos auttaa ja nyt kai se on edessä
Sinulle iiiiso hali ja paljon voimaa,sitä tarvitaan...
...sanoo Ihaa,vaikka "minähän olen vain aasi..."

 

Olen aikanaan läpikäynyt samanlaisia tunteita, mutta tilanteeni ei koskaan ollut noin paha.

Tarvitset ehdottomasti APUA! Jos et vielä ole, niin ota nyt viimeistään yhteyttä kuntasi sosiaalityöntekijään tai omaan lääkäriisi. He auttavat sinua eteenpäin oikeiden henkilöiden luokse ja voit saada kodin-ja lastenhoitoapua kunnalta/kaupungilta. Sinun TÄYTYY oppia nauttimaan taas elämästä ja rakastamaan itseäsi. Kun saat väsymyksen ja itseinhon pois, kaikella varmuudella opit myös rakastamaan sitä pikkuista nyyttiäsi. Hän on taatusti hienoin asia mitä sinulla on! Tällä hetkellä et vain jaksa etkä pysty hänestä nauttimaan.

Paljon, paljon voimia sinulle! Kerro, miten edistyt!!!

 

Sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus! Minullakin oli,tosin myönsin sen vasta lapseni ollessa vuoden ikäinen ja hain apua.Elämä helpottui niin paljon ettei siihen edes sanoja löydy..

Toivottavasti saat miehesi kanssa asiat kuntoon...meilläkin meni minun masennuksen vuoksi kaikki päin v****a,koska olin niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen että se laittoi miehenkin ihan sekaisin.Olin kauhea valittava akka.Miehestä ei ollut tukea antamaan ja minusta tuntui että kaikki kääntyivät minua vastaan,vaikka ei se oikeasti niin ollut!

Ihmisen mieli on niin mutkikas,että ilman riittävää unta se ei varmasti toimi täysillä!Et voi jaksaa rakastaa lastasi jos et itse saa rakkautta!Toivon sinulle valtavasti voimia jaksaa eteenpäin

Auttaisikohan jos näyttäisit miehellesi näitä vastauksia? :/

 

moi!
meillä on myös vähän yli 4 kk ikäinen tyttö!
olen koko ajan luullut että mulla on raskasta... mutta sä kuulostat todella väsyneeltä. meillä ei siis vauvalla ole mitään vikaa. itkee vaan aiheesta. mutta hyvä että puhuit neuvolassa asiasta ja saat apua. :\| :\|
kaikki vaatii ikävä kyllä aikaa. mä olen siihen yrittäny kans oppia, olen meinaan aika äkkipikainen...
mä toivon tai siis tiedän että kaikki kääntyy parhain päin ja sulla on aivan ihana lapsi.
sen tiedän että tämä vauva aika on niin pian ohi että me mamut sitä vielä kaipaamme kaikkine yö valvomisineen ym. murheineen!
rakkautta ja jaksamista kaikille pimenevään syksyyn!

 

Mitä sinulle kuuluu??Onko helpottanut yhtään?? Kerro kuulumisia jokupäivä...
...kyselee Ihaa