Kun ei enää jaksa...

Lyhyesti taustaa: Olen kahden pienen lapsen yh. Meillä käy perhetyöntekijä kerran viikossa, ja olen työelämässä hyvässä asemassa. Kaikki on ulkoisesti hyvin, perhetyöntekijän sain kun hain apua itse.
Nyt vaan tuntuu että kaikki romahtaa. Olen itkenyt koko päivän. En saa sitä loppumaan! Olo on aivan kamala, tekisi mieli ottaa auto ja ajaa sillä rekkaa päin, ihan siksi kun tuntuu niin saatanan pahalta!!
En oikein uskalla lähteä lääkäriinkään hakemaan apua, en kehtaa sanoa näitä juttuja kenellekään päin naamaa....ja toisaalta pelkään että se laittaa samantien johonkin psykiatriseen sairaalaan...

 

Sun ON haettava apua, ei vain itsesi vuoksi, vaan myös lastesi ja sen rekkakuskin vuoksi, jonka rekan alle meinaat ajaa. Muista että jos teet jotain itsellesi, pilaat myös monen muun elämän.

Hae apua, heikkoutta ei ole hakea apua, vaan olla hakematta sitä. Lääkärit on sitä varten!

 

Parempi lääkäri kuin rekka. Voimia. Sinua tarvitaan tässä maailmassa.

 

Mitä mä sanon sille kun en pysty olemaan poraamatta hetkeäkään! tällä hetkellä ei kiinnosta kenenkään muun elämä, ei tippaakaan, kun vain saisi tän paskan olon pois, keinolla millä hyvänsä..kaikki paska kaatuu päälle ja mä vaan hymyilen mutta enää en jaksa..

 

:hug:

Ihan lastesikin vuoksi - hae apua. Mene lääkärin tykö ja puhu. Nyt sille on paikka ja tilaus. Rakasta itsesi niin lujaa ja isosti, että haet helpotusta. Nyt!

Oman heikkouden ja voimattomuuden myöntäminen ja tunnustaminen on suurinta vahvuutta, olethan jo ottanut sen pienen askeleen ja pyytänyt itsellesi arkeen apua . Siitä on hyvä jatkaa. Etkä suinkaan ainoa ole, joka on hakenut apua, kun elämä käy liian raskaaksi ja vaikeaksi. Sitä varten täällä on ammattitaitoisia ihmisiä jos myös sinua muuten tukevia, olkapäänä ja korvana olevia.

Pidä huoli itsestäsi, sillä olet niin tärkeä ihminen hyvin monelle :heart:

 

Lääkärille itkeminen on sun pienin huolesi nyt.. Kyllä ne ymmärtää ja jaksaa odottaa, että pystyt sanomaan. Ajan varaaminen on monelle se vaikein askel, kun sen jaksat niin olet jo askeleen parantumaan päin! Tsemppiä

 

ehkä tämä on siksi niin vaikeata kun olen itse hoitaja pienellä paikkakunnalla, akuuttipuolella. Olen nähnyt paljon kaikenlaista ja juurikin näitä itsemurhajuttujakin...en halua myöntää että nyt olen yksi heistä...ja se kun tämä on niin pieni paikkakunta, niin en halua että kukaan tuttu saa tietää tästä..

 

Pakkaa kamat ja muuttakaa isommalle paikkakunnalle ja romahda siellä sitten.

Oikeesti, mitä sitten vaikka oletkin pienellä paikkakunnalla ja hoitaja? kyllä hekin romahtelevat!

 

[QUOTE="surusilmä";28765560]ehkä tämä on siksi niin vaikeata kun olen itse hoitaja pienellä paikkakunnalla, akuuttipuolella. Olen nähnyt paljon kaikenlaista ja juurikin näitä itsemurhajuttujakin...en halua myöntää että nyt olen yksi heistä...ja se kun tämä on niin pieni paikkakunta, niin en halua että kukaan tuttu saa tietää tästä..[/QUOTE]

...mutta että vaihtoehtona olisi se, että tuttusi saisivat lukea kuolinilmoituksesi lehdestä?

Kuules - nykyään ei todellakaan ole häpeä lähteä hakemaan apua itselleen! Ja sillä on niin paskan vähän mitään merkitystä, mitä kukaan ajattelee siitä, että olet hakenut apua itsellesi!! Ihan oikeesti! Sä tiedät itsekin ammattisi puolesta, kuten sanoit, että mikä on homman nimi. Nyt unohdat koko pikku paikkakunnan ja kaikki muut ulkopuoliset ihmiset ja keskityt vain yhteen ihmiseen - sinuun itseesi. Puhelin käteen ja soita.

Pystyt siihen!

 

Kyllä se helpottaa, hetki kerrallansa. Mistä sä saat lohtua? Mulla on vähän samanlaista, olen äiti ja työyhteisössä sellainen asiantuntija, jonka rooliin ei todellakaan kuulu kategorisoitua niihin, jotka .. ei jaksa.. Mutta hermoromahduksessakaan ei ole hävettävää..Mieti mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Häpeästä pääset yli, mutta lapset ei koskaan toivu äidin menetyksestä, se on kipeintä mitä on.

Saan lohtua heittämällä surut Jumalan harteille, kestämällä vaikeita hetkiä ja uskomalla että parempi on edessäpäin.. Emme häntä tunne hyvin, mutta hän on luvannut ottaa huolemme kantaakseen.

 

Hyvä surusilmä, lääkärit on sitä varten, ei he sinua mihinkään laitokseen passita. Ihan turhia pelkoja nuo ja masentaa entisestää. Nyt vain päätät että sinun ja lastesi vuoksi haet apua! Niin monet meistä sitä tarvitsee,vaikka ei mitään pielessä olekaan.. Se ei ole merkki ettei pärjää, vaan että välittää itsestään ja lähimmäisistään! Sun elämä ja terveys on lahja. Voimia.

 

Huolehdit nyt itsestäsi hakeutumalla lääkäriin, jotta voit jatkossa huolehtia lapsistasi.

 

Itse varasin ajan terveyskeskukseen tuntiessani voimakasta ja pitkään jatkunutta väsymystä..labroissa olin jo käynyt ja niistä ei mitään löytynyt. Sain lääkärille ajan ja kun astuin huoneeseen,lääkäri kysyi, minkäslaista sulla oli ... En saanut sanotuksi sanaakaan..pillahdin itkuun ja sitä jatkui n. 15min..yritin nyyhkien selittää, mikä minulla oli ja mikä mieltäni painoi. Lääkäri määräsi lääkettä ahdistukseen ja ohjasi mielenterveyshoitajan pakeille. Niitä lääkkeitä en ole tähänkään päivään mennessä syönyt, mutta sen mielenterveyshoitajan puheilla olen käynyt tasaisin väliajoin kolmen vuoden ajan.

Kas kummaa..mitä enemmän on puhuttu lapsuudestani,nuoruudestani ym..sitä enemmän alkaa löytyä syitä sille,miksi minun oli niin paha olla. Ja on toisinaan edelleenkin. Mielenterveyshoitaja kertoi, että ihmiskehon tapa suojautua kamalilta ajatuksilta ja masennukselta on nukkuminen..nukkuessa kroppa saa levätä ja siksi keho haluaa niin tehdä..ja siitä minunkin väsymykseni johtui.

Minäkin asun pienellä paikkakunnalla..ja aluksi mietin,viitsinkö mennä tk:een..sitten tulin järkiini.. Ensinnäkään ei minulla olisi ollut varaa mihinkään yksityiseen hoitoon lähikaupungissa..ja toisekseen..ajattelin, että jos joku tk:ssa "tuomitsee",rikkoo vaitiolovelvollisuuttaan kertomalla asioistani muille tms..niin se on sitten sen häpeä! !

Ja niin kliseeltä kun se kuullostaakin..niin puhuminen AUTTAA. Minun eämässä on kaikki asiat ihan hyvin: on kaksi ihanaa lasta, aviomies,oma koti (tai no siis pankin..vielä aika hiton kauan)..molemmilla meillä on vakituinen työ..ja rahaa sen verran,että pärjätään ja saadaan lapset hyvin kasvatettua ja ruokittua. Ollaan pysytty terveinä ja siitä olen kiitollinen. Kaikesta tästä huolimatta minut valtaa usein alakulo,ahdistus ym..lääkitystä en halua..ja kun terapia tuntuu minuun auttavan, aion käydä siellä edelleen. Se auttaa!

Tsemppiä! Älä ole itsekäs: mieti kuinka surullisia lapsesi olisivat, jos tekisit itsellesi jotain! Pilaisit lastesi elämän ja he kantaisivat sisällään äidin ikävää ja taakkaa hautaan saakka! Pyydä apua ja ota apu vastaan!