A
"Anskuk"
Vieras
Minun elämäni: Käyn töissä ja tulen kotiin. Kotona joko katselen telkkua tai olen netissä ja sitten satunnaisesti käyn jossain kävelylenkillä tai yritän harrastaa jotain muuta liikuintaa. Ja kaiken teen yksinäni.
Minulla ei ole ystäviä, eikä minkäänlaista sosiaalista elämää; soittelen miltei ainoastaan vain äidilleni, ja loput ovatkin sitten työpuheluita.
Joskus mietin, että pitäisikö sitä ruveta harrastamaan jotain, tai käydä vaikka baareissa enemmän, että tutustuisi ihmisiin. Mutta sitten taas sitä ajattelee, että ei se kannata, kun ei sitä ole aikaisemminkaan löytänyt ystäviä tai rakkaussuhdetta tai yhtään mitään, vaikka kuinka ahkerasti olisi koittanut olla mukana jutuissa.
Työkavereidenkaan kanssa ei oikein synkkaa tarpeeksi hyvin, siis että voisi muodostua jotain työtoveruutta läheisempää ystävyyttä.
Jossain vaiheessa oli muutama ihminen, joita kait saattoi sanoa ystävikseni, mutta he kaikki perustivat perheen ja hävisivät elämästäni. Ja jotenkin sitä tujntuu aika turhalta yrittää ystävystyä jos se ystävä kuitenkin hetken päästä häipyy pois. (Ja ilmeisesti minä sitten olen jotenkin huono ihminen, kun minuun ei enää haluta pitää yhteyttä sen jälkeen kun mies ja lapset tulevat mukaan kuvioihin).
No, ylipäänsä olen joutunut toteamaan, että ei se oma aktiivisuus ja sosiaalisuus mitään auta, kun kukaan ihminen ei halua nykyisin tutustua saati ystävystyä kanssani.
Minulla ei ole ystäviä, eikä minkäänlaista sosiaalista elämää; soittelen miltei ainoastaan vain äidilleni, ja loput ovatkin sitten työpuheluita.
Joskus mietin, että pitäisikö sitä ruveta harrastamaan jotain, tai käydä vaikka baareissa enemmän, että tutustuisi ihmisiin. Mutta sitten taas sitä ajattelee, että ei se kannata, kun ei sitä ole aikaisemminkaan löytänyt ystäviä tai rakkaussuhdetta tai yhtään mitään, vaikka kuinka ahkerasti olisi koittanut olla mukana jutuissa.
Työkavereidenkaan kanssa ei oikein synkkaa tarpeeksi hyvin, siis että voisi muodostua jotain työtoveruutta läheisempää ystävyyttä.
Jossain vaiheessa oli muutama ihminen, joita kait saattoi sanoa ystävikseni, mutta he kaikki perustivat perheen ja hävisivät elämästäni. Ja jotenkin sitä tujntuu aika turhalta yrittää ystävystyä jos se ystävä kuitenkin hetken päästä häipyy pois. (Ja ilmeisesti minä sitten olen jotenkin huono ihminen, kun minuun ei enää haluta pitää yhteyttä sen jälkeen kun mies ja lapset tulevat mukaan kuvioihin).
No, ylipäänsä olen joutunut toteamaan, että ei se oma aktiivisuus ja sosiaalisuus mitään auta, kun kukaan ihminen ei halua nykyisin tutustua saati ystävystyä kanssani.
