V
vierailija
Vieras
Olen ns. ylemmästä keskiluokasta. Me matkustelimme parikin kertaa vuodessa ulkomaille, asuimme omakotitalossa ja koskaan ei suuremmin tarvinnut miettiä raha-asioita, rahaa riitti mukavaan, tavalliseen elämään.
Koko sukuni on korkeasti koulutettua ja hyvin toimeen tulevaa.
Yläasteen jälkeen lukioon, sieltä yliopistoon. Se oli ihan selvää. Yliopistossa tajusin, ettei tämä ala ole minun juttuni. Jätin opinnot kesken, lähdin töihin miettimään tulevaisuutta. Samalla tapasin tulevan lasten isän. Parin vuoden seurustelun päästä meille syntyi esikoinen. Mies pääsi loistavaan työpaikkaan ja minä lähdin opiskelemaan lapsen ollessa pari vuotias. Kohta toinen lapsi ilmoitteli tulostaan. Opiskelin ahkerasti lapsen syntymään saakka. Toinen lapsemme syntyi terveenä, mutta kohta huomattiin lapsen sydänvika. Koko maailma muuttui. Vaikka kyse ei ollut varsinaisesti henkeä uhkaavasta tilanteesta, meni muutama ensimmäinen vuosi lääkäreillä ravatessa, leikkauksia odotellessa ja sairaalajaksoissa. Jätin opiskelut kesken ja keskityin vain perheeseen. Mikäs minulla oli ollessa, kun mies tienasi hyvin. Tämä oli yhteinen päätös.
Saimme tähän vielä lisäksi kaksi lasta. Kuopuksen ollessa pari vuotias lähdin taas opiskelemaan. Olin löytänyt alan jota oikeasti halusin tehdä, vaikka se onkin pienipalkkainen.
Parisuhde huononi vuosi vuodelta. Olimme esikoisen syntyessä parikymppisiä ja nyt jo pian nelikymppisiä. Kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Meillä on tällä hetkellä kaksi ala-asteelaista ja kaksi päiväkotilaista. Kaikki neljä harrastavat ahkerasti. Mies tienaa yli 4000€ kuussa, minä en mitään. Lapsilisät saan tililleni, lisäksi teen keikkaa aina silloin tällöin.
Roikun suhteessa, koska en voi lähteä nyt poiskaan. En pärjäisi mitenkään, en omista mitään. Lapset kulkevat merkkivaatteissa, minä ostan vaatteita itselleni (harvoin) osamaksulla, koska ikinä ei ole rahaa hankkia paria paitaa kerralla. En osta itselleni juuri koskaan mitään, mies ei nykyisin viitsi tuoda minulle edes kaupasta ruokaa. Maksan lasten harrastukset, osan kauppareissuista, annan rahaa leffakäynteihin ja herkkuihin ja maksan puhelinlaskut ja vakuutukset.
Meillä eletään samassa perheessä kahta eri elämää. Mies syö ulkona, ostaa tuosta vaan kalliita tavaroita ja minä mietin kuukauden, että onko varaa ostaa itselle uusi ripsiväri. Kampaajalla kävin viimeksi 2007, kavereiden kanssa käyn kerran kuussa ulkona, mutta en yleensä syö mitään ja juonkin pelkkää vettä.
En ikinä ajatellut elämästäni tällaista. Kun saan opiskelut loppuun, toivon löytäväni työpaikan. Sitten lähden tästä suhteesta ja nopeasti, vaikka se pelottaakin, miten tulen lasten kanssa pärjäämään rahallisesti. Mies käyttää lapsia huvipuistoissa ja kylpylöissä, äiti jätetään aina kotiin. Lapset ovat tottuneet mukavaan elämään, heillä on uudet puhelimet, neljä erilaista pelikonetta, hienot vaatteet ja minä tiedän, etten tätä heille ikinä voi tarjota. Mies ei voi olla työnsä puolesta lähivanhempi ( enkä minä halua lapsia jättää), minä tätä huushollia olen viimeiset 12 vuotta yksin pyörittänyt. Isä tarjoilee huvit, minä arjen.
Äitini ei haluaisi minun eroavan, koska minä en kuulemma tule tulemaan rahallisesti toimeen mitenkään. Vanhemmilta en tule saamaan sen enempää rahallista tukea, enkä sitä haluaisikaan.
Onko muita samassa tilanteessa olevia? Miten olette pärjänneet/ ratkaisseet asiat?
Koko sukuni on korkeasti koulutettua ja hyvin toimeen tulevaa.
Yläasteen jälkeen lukioon, sieltä yliopistoon. Se oli ihan selvää. Yliopistossa tajusin, ettei tämä ala ole minun juttuni. Jätin opinnot kesken, lähdin töihin miettimään tulevaisuutta. Samalla tapasin tulevan lasten isän. Parin vuoden seurustelun päästä meille syntyi esikoinen. Mies pääsi loistavaan työpaikkaan ja minä lähdin opiskelemaan lapsen ollessa pari vuotias. Kohta toinen lapsi ilmoitteli tulostaan. Opiskelin ahkerasti lapsen syntymään saakka. Toinen lapsemme syntyi terveenä, mutta kohta huomattiin lapsen sydänvika. Koko maailma muuttui. Vaikka kyse ei ollut varsinaisesti henkeä uhkaavasta tilanteesta, meni muutama ensimmäinen vuosi lääkäreillä ravatessa, leikkauksia odotellessa ja sairaalajaksoissa. Jätin opiskelut kesken ja keskityin vain perheeseen. Mikäs minulla oli ollessa, kun mies tienasi hyvin. Tämä oli yhteinen päätös.
Saimme tähän vielä lisäksi kaksi lasta. Kuopuksen ollessa pari vuotias lähdin taas opiskelemaan. Olin löytänyt alan jota oikeasti halusin tehdä, vaikka se onkin pienipalkkainen.
Parisuhde huononi vuosi vuodelta. Olimme esikoisen syntyessä parikymppisiä ja nyt jo pian nelikymppisiä. Kävi se klassinen erilleen kasvaminen. Meillä on tällä hetkellä kaksi ala-asteelaista ja kaksi päiväkotilaista. Kaikki neljä harrastavat ahkerasti. Mies tienaa yli 4000€ kuussa, minä en mitään. Lapsilisät saan tililleni, lisäksi teen keikkaa aina silloin tällöin.
Roikun suhteessa, koska en voi lähteä nyt poiskaan. En pärjäisi mitenkään, en omista mitään. Lapset kulkevat merkkivaatteissa, minä ostan vaatteita itselleni (harvoin) osamaksulla, koska ikinä ei ole rahaa hankkia paria paitaa kerralla. En osta itselleni juuri koskaan mitään, mies ei nykyisin viitsi tuoda minulle edes kaupasta ruokaa. Maksan lasten harrastukset, osan kauppareissuista, annan rahaa leffakäynteihin ja herkkuihin ja maksan puhelinlaskut ja vakuutukset.
Meillä eletään samassa perheessä kahta eri elämää. Mies syö ulkona, ostaa tuosta vaan kalliita tavaroita ja minä mietin kuukauden, että onko varaa ostaa itselle uusi ripsiväri. Kampaajalla kävin viimeksi 2007, kavereiden kanssa käyn kerran kuussa ulkona, mutta en yleensä syö mitään ja juonkin pelkkää vettä.
En ikinä ajatellut elämästäni tällaista. Kun saan opiskelut loppuun, toivon löytäväni työpaikan. Sitten lähden tästä suhteesta ja nopeasti, vaikka se pelottaakin, miten tulen lasten kanssa pärjäämään rahallisesti. Mies käyttää lapsia huvipuistoissa ja kylpylöissä, äiti jätetään aina kotiin. Lapset ovat tottuneet mukavaan elämään, heillä on uudet puhelimet, neljä erilaista pelikonetta, hienot vaatteet ja minä tiedän, etten tätä heille ikinä voi tarjota. Mies ei voi olla työnsä puolesta lähivanhempi ( enkä minä halua lapsia jättää), minä tätä huushollia olen viimeiset 12 vuotta yksin pyörittänyt. Isä tarjoilee huvit, minä arjen.
Äitini ei haluaisi minun eroavan, koska minä en kuulemma tule tulemaan rahallisesti toimeen mitenkään. Vanhemmilta en tule saamaan sen enempää rahallista tukea, enkä sitä haluaisikaan.
Onko muita samassa tilanteessa olevia? Miten olette pärjänneet/ ratkaisseet asiat?