I
ippe harmaana
Vieras
Meillä on vajaa 2-vuotias taaperopoika. Lähdin ekaa kertaa töihin pojan ollessa reilu 8 kk (tein kyllä paljon etätöitä kotona tuolloin) parin kk keikan ja isä jäi pojan kanssa kotiin. Sitten kyllä oltiin pitkään hänen kanssan kotona ja reilu vuosikkaana lähti perhepäivähoitoon. Imetin poikaa vajaa vuoden ja 4 kk.
Niin pitkään, kun vaan muistan, ainakin viime kesästä asti, pojalle ei kelpaa muuta kun isä "isi-isi-isi". Hoidossa kyselee isin perään, kotona aina isin syliin, minä en kelpaa leikittäjäks, eikä mun syli tahdo kelvata missään tilanteessa. Uhmaakin tässä on ja tietysti minä saan ne pahimmat kohtaukset. Olen meistä kahdesta ankarampi ja tunteellisempi, eli poika kyllä välillä on nähnyt kun on mulla pinna palanut ja siitä olen pahoillani, muta en siis ole häntä lyönyt eikä mitään semmosta joskus kyllä on tyynyt saanut kyytiä.... Miehellä taas on maailman pisin pinna eikä hän poikaa juurikaan komenna.
Viimeksi tänään kun yritin leikittää (hyväntuulista) poikaa aamupäivällä, niin samantien alkoi lelujen paiskominen ja kiukuttelu. En ehtinyt juur mitään tehdä kun kysyä et laitetaanko lastenmusiikkia ja tanssitaan ja samantien rupes huuteleen alakerrassa olevaa isäänsä.
Tiedän, että lapsilla on näitä kausia, mutta meillä tämä on jatkunut jo tosi pitkään. Ittellä on aika surullinen olo jo nykyään kun en vaan kelpaa. Olen osittaisella hoitovapaalla että aina perjantait vietetään kahdestaan, käydään perhekahvilassa jne. Pitäskö sitä ruveta touhuamaan enemmän pojan kanssa kahdestaan?
Ja kun sisaruskin toivottavasti pian saa alkunsa niin mitä asioita kannattas ottaa huomioon, että äitikin sais osansa pojan rakkaudesta
Olen hirveen henkinen ihminen ja aistin kauheen herkästi asioita joten tietysti tätäkin...
Niin pitkään, kun vaan muistan, ainakin viime kesästä asti, pojalle ei kelpaa muuta kun isä "isi-isi-isi". Hoidossa kyselee isin perään, kotona aina isin syliin, minä en kelpaa leikittäjäks, eikä mun syli tahdo kelvata missään tilanteessa. Uhmaakin tässä on ja tietysti minä saan ne pahimmat kohtaukset. Olen meistä kahdesta ankarampi ja tunteellisempi, eli poika kyllä välillä on nähnyt kun on mulla pinna palanut ja siitä olen pahoillani, muta en siis ole häntä lyönyt eikä mitään semmosta joskus kyllä on tyynyt saanut kyytiä.... Miehellä taas on maailman pisin pinna eikä hän poikaa juurikaan komenna.
Viimeksi tänään kun yritin leikittää (hyväntuulista) poikaa aamupäivällä, niin samantien alkoi lelujen paiskominen ja kiukuttelu. En ehtinyt juur mitään tehdä kun kysyä et laitetaanko lastenmusiikkia ja tanssitaan ja samantien rupes huuteleen alakerrassa olevaa isäänsä.
Tiedän, että lapsilla on näitä kausia, mutta meillä tämä on jatkunut jo tosi pitkään. Ittellä on aika surullinen olo jo nykyään kun en vaan kelpaa. Olen osittaisella hoitovapaalla että aina perjantait vietetään kahdestaan, käydään perhekahvilassa jne. Pitäskö sitä ruveta touhuamaan enemmän pojan kanssa kahdestaan?
Ja kun sisaruskin toivottavasti pian saa alkunsa niin mitä asioita kannattas ottaa huomioon, että äitikin sais osansa pojan rakkaudesta
Olen hirveen henkinen ihminen ja aistin kauheen herkästi asioita joten tietysti tätäkin...