T
"Tarpeeton"
Vieras
Lapsella on kohta ikää 3v 2 kk. Viime kevään tienoilla hän alkoi muuttua; äidin pojasta tuli myös isän poika. Se oli ihan tervetullut muutos ja olimme miehen kanssa molemmat hyvillämme kun poika alkoi haluta tehdä asioita iskän kanssa. Joinain yksittäisinä kertoina tunsin pienen piston sydämessä, kun en kelvannut kaveriksi vaikkapa hampaiden pesulle, mutta toisaalta olin hyvilläni mieheni puolesta hänen suosiostaan.
Mutta nyt ihan viime viikkoina tilanne on mennyt jo sellaiseksi, että äiti ei kelpaa mihinkään. Poika haluaa tehdä kaiken isän kanssa: aamupuurot, pukemiset, leikkimiset, piirrettyjen katsomiset, kylvyssä käynti ja saunominen, iltatoimet. Esimerkiksi eilen illalla lapsi kilahti täysin, kun hänen olisi pitänyt leikkiä minun kanssani sen aikaa että isä syö. Ikävin tilanne oli nukkumaan mennessä, kun minä en olisi saanut edes sanoa lapselle hyvää yötä. Ehkä olen lapsellinen, mutta siitä tuli oikeasti jo paha mieli.
Mikähän tässä voi olla takana? Lapsella on selvästi alkanut uhmakausi (täytti elokuussa 3 v) ja lisäksi hän aloitti päiväkodissa elokuussa. Silti ajattelen ja pelkään, että lapsi reagoi siihen etten ole viime aikoina ehtinyt viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Minulla on ollut poikkeuksellisen kiireellinen ajanjakso tässä elo-syyskuussa, mutta en kuitenkaan ole ollut poissa kotoa kuin yhden yön. Sitten on ollut useita vapaapäiviä, jotka minä olen käyttänyt talon siivoamiseen kun mies ja poika ovat päivän mummilassa. Nyt tunnen kauheaa syyllisyyttä asiasta, vaikka toisaalta tiedän että pakkohan ne kotityötkin on tehdä.
Ivatkaa vaan, mutta minulla on oikeasti paha mieli kun en kelpaa lapsen kaveriksi mihinkään. Mietin, että onko tämä lapselta joku tiedostamaton reaktio vai harkittua, mielenosoituksellista käytöstä äitiä kohtaan. Kokeeko poika että olen hylännyt hänet?
Mutta nyt ihan viime viikkoina tilanne on mennyt jo sellaiseksi, että äiti ei kelpaa mihinkään. Poika haluaa tehdä kaiken isän kanssa: aamupuurot, pukemiset, leikkimiset, piirrettyjen katsomiset, kylvyssä käynti ja saunominen, iltatoimet. Esimerkiksi eilen illalla lapsi kilahti täysin, kun hänen olisi pitänyt leikkiä minun kanssani sen aikaa että isä syö. Ikävin tilanne oli nukkumaan mennessä, kun minä en olisi saanut edes sanoa lapselle hyvää yötä. Ehkä olen lapsellinen, mutta siitä tuli oikeasti jo paha mieli.
Mikähän tässä voi olla takana? Lapsella on selvästi alkanut uhmakausi (täytti elokuussa 3 v) ja lisäksi hän aloitti päiväkodissa elokuussa. Silti ajattelen ja pelkään, että lapsi reagoi siihen etten ole viime aikoina ehtinyt viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Minulla on ollut poikkeuksellisen kiireellinen ajanjakso tässä elo-syyskuussa, mutta en kuitenkaan ole ollut poissa kotoa kuin yhden yön. Sitten on ollut useita vapaapäiviä, jotka minä olen käyttänyt talon siivoamiseen kun mies ja poika ovat päivän mummilassa. Nyt tunnen kauheaa syyllisyyttä asiasta, vaikka toisaalta tiedän että pakkohan ne kotityötkin on tehdä.
Ivatkaa vaan, mutta minulla on oikeasti paha mieli kun en kelpaa lapsen kaveriksi mihinkään. Mietin, että onko tämä lapselta joku tiedostamaton reaktio vai harkittua, mielenosoituksellista käytöstä äitiä kohtaan. Kokeeko poika että olen hylännyt hänet?