Kun äidin kanssa menee sukset niin ristiin, ettei paluuta pian ole... (pitkää tekstiä)

Äitini on aina ollut perusluonteeltaan ujo ja arka, hän jää elämässä aina alakynteen, oli kyse sitten miessuhteista tai työelämästä. Hän ei saa puolustettua itseään, ei saa suutaan auki, hän ei osaa, ei viitsi eikä kehtaa.

Minuun hän tuntuu sitten purkavan kaikki elämänsä patoumat, olen ilmeisesti ainut ihminen jolle hän uskaltaa sanoa mitään. Olen siis koko elämäni ollut hänen sylkykuppinaan, lapsena hieman vähemmissä määrin, nyt aikuisena jatkuvasti.
Lapsuuteeni en tässä kirjoituksessa nyt edes jaksa palata.

Haluaisinkin nyt jonkun palstapsykologin mielipiteen/omakohtaisen kokemuksen, että mikä saa äidin käyttäytymään niin kuin hän vihaisi omaa lastaan?


Olen ollut äitini luona nyt jouluaaton illasta asti, huomenna lähden luojan kiitos pois. Tässä muutamia esimerkkejä tältä ajalta:

- Olen laittanut täällä kuusen kuntoon ja koristellut. Yhden päivän vietin melkein kokonaan leipoen sen 10 sorttia kaikenlaista. Olen tiskaillut, vaihtanut kissan hiekan, laittanut ruokaa, kaikenlaista. Eilen vietin illan melkein kokonaan koneella, koska olen lomalla niin suon kyllä itselleni myös tällaista "turhaa" aikaa. Äitini aikansa kierteli minua puhumatta mitään, lopulta se sitten alkoi "pitäisikö sun nyt mennä jo pihalle välillä, ethän sä muuta oo tehny kun istunu siinä koneella monta päivää"
Tästä koneen käytöstä on väännetty monta kertaa, äiti itse katsoo kaiken liikenevän vapaa-aikansa tv:tä, se on koko ajan auki, ja minun koneen käyttöni täällä ollessani aiheuttaa kuulemma hänelle hirveän sähkölaskun

- Yhtenä päivänä hän alkoi suurinpiirtein ajaa minua pois täältä (sitten kun oikeasti olen lähdössä niin surkuttelee) aloittamalla kyselyn "Meinaatko sä nyt lähteä tänään mihinkään? Saisit säkin välillä jotain liikuntaa!" Itsehän hän ei jalkaansa ulos pistä kuin pakon edessä.

- Tänään hän oli aamupäivästä lähdössä kauppaan, pesin kasvojani vessassa ja hän huuteli että voinko tiskata sillä aikaa, sanoin joo. Eipä tuossa mitään, mutta kun ei se siihen jäänyt, seuraava kommentti: "Pitää sitä nyt sen verran viitsiä tehdä!"


Näitä esimerkkejä olisi niin paljon että koko palsta menisi tukkoon. Minussa on aina joku vika, mitään en tee oikein, en ylipäänsä koskaan tee mitään. Mieheni on menettänyt hermonsa äitiini jo kauan sitten, eikä suostu enää käymään. Meillä ollessaan äitini etsii koko ajan tilaisuutta huomauttaa miehestäni jotain. Hän menee meillä nostellen tiskirättejä ja kaikkea inhoavan näköisenä, tarjoamaani ruokaa hän syö sen näköisenä kuin edessä olisi lautasellinen p*skaa.

Minä olen aina aivan hermoraunio kun olen vieraillut äitini luona tai hän meillä. Joka kerta saan niskaani kasan syytöksiä ja nälvintää. Minun pitäisi ilmeisesti olla kaikki se mitä äiti ei itse koskaan pystynyt olemaan.

 

Se ongelma taitaa nyt valitettavasti olla sussa ittessäs. Hyväähän äitis tarkoittaa jos ehdottaa sulle jossain käymistä/ulkoilua. Jo jospa ei kuullut mitä sanoit siitä tiskaamisesta/tai kuuli väärin? Noiden perusteella en lähtis päättelemään että äitis vihaa sua....

 

Minä kertoisin asiasta äidille, jollen kasvotusten kehtaisi niin jättäisin kirjeen pöydälle lähtiessäni.

 

Teidän suhde on urautunut tiettyyn malliin, jonka olet vastuuntuntoisena tyttärenä tähän asti niellyt. Nyt sinun on tehtävä joku radikaali ja selkeä poikkema, jolla saat äitisi toiminnan järkkymään ja pysäytät hänet ajattelemaan hänen omaa käytöstään. Radikaaleja poikkeamia, hetkiä kun pidät puolesi, kun suutut, kun kiellät äitiäsi toimimasta jollain loukkaavalla tavalla voi olla tarpeen järjestää useitakin.

Ja hän ei vihaa sinua. Teille on vaan kehittynyt joku ihmeellinen yhä uudelleen itseään mallintava toimintakehä, josta fiksumman eli sinun on murtauduttava ulos jotta voitte kehittää uuden, terveellä pohjalla olevan suhteen.

Minun äitini tarvitsi 270 km välimatkaa ja hyvin harvat hyvin lyhyet vierailut useamman vuoden ajan ennen kuin suhteemme muuttui terveeksi ja ennen kuin äitini ymmärsi, ettei minua ja perhettäni voi kohdella miten vaan.

Äitien kasvatus on kovaa työtä.

 

Korjaan nyt sen verran etten väitä äitini vihaavan minua, kuten alussa kirjoitin niin hän käyttäytyy KUIN VIHAISI minua.

En vain ymmärrä mikä saa hänet käyttäytymään noin, että minua on aina pakko yrittää lytätä maanrakoon.

 

Kyllä nyt vaikuttaa siltä, että äitisi purkaa kaikki elämänsä turhautumat suhun. Äitisi voi "luottaa" sinuun. Sinä et hylkää häntä, vaikka äitisi kohtelee sinua huonosti. Ikävää tuollainen on. Ketään ei saa kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, kai sunkin sietokyvyllä on joku raja?

Oletko edes yrittänyt puhua asiasta? Tässä voi nyt olla kyse siitäkin, että äitisi katsoo jopa oikeudekseen toimia noin. Hän kun on aina ollut alakynnessä muista, niin hänellä on ikäänkuin oikeus kohdella sinua huonosti.

 

Tajusin että oma äitini on samanlainen kun aloittajalla, mutta en ole ikinä osannut analysoida miksi. Tämä avasi vähän jotain ajatuksia...

 

Se ongelma taitaa nyt valitettavasti olla sussa ittessäs. Hyväähän äitis tarkoittaa jos ehdottaa sulle jossain käymistä/ulkoilua. Jo jospa ei kuullut mitä sanoit siitä tiskaamisesta/tai kuuli väärin? Noiden perusteella en lähtis päättelemään että äitis vihaa sua....

Ap,älä huomioi tällaisia kynnysmattovastauksia.

Mun mielestä tosi paljon kertoo jo se,että miehesi näistä syistä ei halua enää edes nähdä. Sunkin kannattaisi nyt ottaa vähän välimatkaa. Jonkin aikaa kommunikaatiokatkoa,ja jatkossa pakkaat kamasi ja lähdet,kun sua kohdellaan kuin paskaa.

 

Teidän suhde on urautunut tiettyyn malliin, jonka olet vastuuntuntoisena tyttärenä tähän asti niellyt. Nyt sinun on tehtävä joku radikaali ja selkeä poikkema, jolla saat äitisi toiminnan järkkymään ja pysäytät hänet ajattelemaan hänen omaa käytöstään. Radikaaleja poikkeamia, hetkiä kun pidät puolesi, kun suutut, kun kiellät äitiäsi toimimasta jollain loukkaavalla tavalla voi olla tarpeen järjestää useitakin.

Ja hän ei vihaa sinua. Teille on vaan kehittynyt joku ihmeellinen yhä uudelleen itseään mallintava toimintakehä, josta fiksumman eli sinun on murtauduttava ulos jotta voitte kehittää uuden, terveellä pohjalla olevan suhteen.

Minun äitini tarvitsi 270 km välimatkaa ja hyvin harvat hyvin lyhyet vierailut useamman vuoden ajan ennen kuin suhteemme muuttui terveeksi ja ennen kuin äitini ymmärsi, ettei minua ja perhettäni voi kohdella miten vaan.

Äitien kasvatus on kovaa työtä.

Että oli hyvää tekstiä! Omaan äitiini välimatkaa on lähes 600km ja näemme n.kerran vuodessa, toki soittelemme viikottain. Otti yli 20 vuotta ennenkuin opin pitämään puoleni ja olemaan pahoittamatta mieleni joka ikisestä "hyvää tarkoittavasta" kommentista. Samaa "kasvukoulua" käyn nyt tyttäreni kanssa, emme ole helppoja..me äidit ja tyttäret.

 

[QUOTE="Lucy";25315377]Näitä esimerkkejä olisi niin paljon että koko palsta menisi tukkoon. Minussa on aina joku vika, mitään en tee oikein, en ylipäänsä koskaan tee mitään. [/QUOTE]

Itse tämän tilanteen jo hyvin oivalsit, kun kirjoitit, että äitisi projisoi sinuun kaikki omat epäonnistumisen tunteensa. Mutta mitenkä saat toisen ymmärtämään, että siinähän valitat, kun koet itse epäonnistuneesi. Tässä muutut helposti itse samanlaiseksi marmattajaksi, jos alat syyttelemään ja äitisi vain puolustautuu.... hankalaa.

Itsellänikin mariseva ja kaikesta valittava äiti, jonka kanssa asiasta on turha keskustella. Pientä muutosta on tullut siitä, että olen suoraan sanonut, ettei tulla käymään, jos sama meininki jatkuu, mutta mitenkäs (vanha) leopardi pääsisi (piintyneistä) pilkuistaan?

 

[QUOTE="Lucy";25315377] mikä saa äidin käyttäytymään niin kuin hän vihaisi omaa lastaan?
[/QUOTE]

Yksi sana: kateus.

Kateus on kaikkivoipa tunne siinä vaiheessa kun oma jälkeläinen pistää itseään paremmaksi. Kerroit, että elämässä äitisi jää alakynteen monissa asioissa. Olet hänelle ehkä ainoa keino puolustaa omaa osaamistaan ja kykyjään, ja näyttää että hänkin voi vielä olla auktoriteetti.

Äitisi on tunne-elämän suossa, josta on vaikea nousta ylös. Veikkaan että hän yrittää käyttää sinua tikkaina kavutakseen takaisin tasolle, jolle haluaisi kuulua.

 

Yksi sana: kateus.

Kateus on kaikkivoipa tunne siinä vaiheessa kun oma jälkeläinen pistää itseään paremmaksi. Kerroit, että elämässä äitisi jää alakynteen monissa asioissa. Olet hänelle ehkä ainoa keino puolustaa omaa osaamistaan ja kykyjään, ja näyttää että hänkin voi vielä olla auktoriteetti.

Äitisi on tunne-elämän suossa, josta on vaikea nousta ylös. Veikkaan että hän yrittää käyttää sinua tikkaina kavutakseen takaisin tasolle, jolle haluaisi kuulua.

Tässä on kyllä ajatusta, kuten muissakin vastauksissa. Olen itsekkin tuota joskus miettinyt että voisiko se tosiaan olla sitä? Kateutta? Olen toki monelta kannalta ajateltuna päässyt "paremmille oksille" kuin äitini, uskaltanut paljon sellaista mitä hänkin ehkä olisi halunnut uskaltaa. Mutta tämä tietysti pistää miettimään, että onko äitini suhtautuminen minuun ollut koskaan aivan terve, ei kai äidin ja tyttären välillä kuulu olla mitään kilpailu asetelmaa

Ja tosiaan tuo että olen se jolle äitini vielä uskaltaa näyttää sitä omaa olemassaoloaan ja auktoriteettiaan, on varmasti totta myös.


Ja kyllähän minä olen yrittänyt keskustella, olen toki. Mutta sepä siinä onkin kun ei siitä mitään tule, äitini räjähtää saman tien ja alkaa huutaa kuin palosireeni. Asiallinen keskustelu ei siis onnistu.
Olen minäkin hermostunut monta kertaa, mutta ei näytä silläkään olevan vaikutusta, entistä pahemmat hävttömydet saan vain silmilleni. Varsinkin useamman päivän vierailuilla hermot kyllä menevät kun on päiväkausia kuunnellut jatkuvaa nälvimistä ja koko ajan odottaa, mistä se seuraava tulee.

 

Täytyy sanoa, että itse ottaisin välimatkaa äitiini, jos tilanne olisi tuo. Ei kenenkään tarvitse kestää mitä vain pelkästään sen takia, että kyseessä on oma äiti. Kannattaa jättää vierailut vähemmälle. Tälläisiin tapauksiin ei puhe auta, valitettavasti

 

ai herttinen miten fiksuja kirjoitatte tänään. Tuotahan minäkin, että kateus ja semmoinen tönivä samaistuva pätemisentarve tuossa vuorottelevat.

Eli vuoronperään sua mitätöidään ja potkitaan pätemään niin sokeasti, että mitään huomiota ei kiinnitetä tosiasioihin, kun etsitään vain jotain mihin tarttua.

Ehkä tämä ajatus lohduttaakin: äidin on niin vaikea löytää todellisia virheitä, ettei se reaalitajuissaan onnistu. Se mitä äitisi näkee, ei ole sinä. Tämä tietysti on myös asian traaginen puoli. Sehän tuomitsee sinut näkymättömyyteen ja tavallaan olemattomaksi myös.

Mun äitini on hiukan samanlainen, vaikka päällisin puolin onkin räyhäkäs ja reteä tyyppi ollut aina. Senpä takia en näköjään kykene kirjoittamaan kakkoskappaletta muuten kuin passiivissa. Välit ovat meilläkin koetuksella, etenkin siksi että äiti on myös selkeästi vainoharhainen ja suuntaa aggressiiviset epäilyksensä herkästi minuun. Samaan aikaan kun fyysinen ja psyykkinen kunto huononevat, todellisuudentaju hämärtyy ennestään.

Olen umpikujassa sikäli, että en pysty hoitamaan velvollisuuksiani hänen hoitonsa järjestämiseksi, koska kaikki yritykset tulehduttavat tilanteen. Äitini uhkaa jäädä heitteille, ja minä kärsin ilman että siitä hyötyy kukaan, mutta moni kärsii.

 

Olen laittanut välit poikki äitini kanssa lopullisesti. Ikävä ei ole tullut puolin ja toisin. Edes joulukorttia ei äidiltä tule, puhumattakaan että olisi muistanut minua, kun täytin pyöreät.

 

miten te selviätte siitä syyllisyydentunnosta, jotka katkaisette välit vallan? Olen kuitenkin ihminen joka tuntee hänen ongelmansa parhaiten ja osaan parhaimmillani myös käsitellä häntä. Meidän suhteessa on myös toimivia puolia vaikka vähän nilkkuja ovatkin.

Ja toisaalta, kysymys ei ole pelkästään ylimitoitetusta syyllisyystaipumuksestani tai tarpeestani olla hyvä ihminen, vaan mietin asiaa myös siltä kannalta, että muut sukulaiset, naapurit ja ystävät yrittävät hyvittää äidille sitä, että tytär on niin huono ja kelvoton. Eli minun väistelemiseni ruokkii heidän syyllisyyden- ja säälintunteitaan, ja seurauksena äitini lahoava mielenterveys kuluttaa ainakin kymmenen muun ihmisen jaksamista.

Mietin myös mantereenvaihtoa. Ehkä se olisi itselle riittävä tekosyy pysyä vain rauhassa poissa.

 

Minulla ei ole muuta yhteyttä omaan äitiini kuin nuoremmat sisarukseni ja sposti. Jouluna ja lasteni syntymäpäivänä hän laittaa viestin spostiini vaan ei muuta. Ja minä, kohtelias kun olen, vastaan siihen viestiin. Muuten emme ole tekemisissä.

Välimme menivät,kun täytin 30v silloin äitini ilmeisesti päätti,että olen tarpeeksi vanhan kuulemaan totuuden ja sehän oli se,että hänen elämänsä on ollut aina pilalla,koska minä synnyin. Äitini oli 18v kun minä synnyin ja ilmeisesti siis liian nuori äidiksi. Katkeruutta jaksoi 30 vuotta kantaa ja sitten repesi. Minä olin pilannut kaiken ihan kaiken. Paska, alkoholisti mies, huono työ, ruma koti, huono elämä jne. jne. kaikki olikin minun syytäni.

Noh siihen loppui, emme ole väleissä ja nyt voi syyttää ketä tahansa paskasta elämästään vaan ei minua.

 

Niin samaa on täälläkin.
Jonkin verran olenm saanut itseäni kasaan - etten ihan kaikesta niin loukkaannu ja satuta itseäni.
Joulunaika ja päivä nro 5 mummon ja äidin kanssa meillä.
Yhtään astiaa ei mene astianpesukoneeseen.
Mikään ei mene hyvin.
Samoja marttyyriesimerkkejä piisaa kans vaikka kuinka ...

Jos on liikaa tai liian hyviä ruokia - 'eihän sitä nyt tarvitse ...' - jos ei ole '...eikö tässä talossaa saa edes xxxx...'...
Tosiasia on että äidilleni ei voi olla mieliksi.
Koskaan.

Ja samalla tapaa tunnen että hän vihaa minua - en tiedä miksi.
Tosin minäkin olen viimeaikojen tapahtumien myötä viilennyt aikalailla - mummo ei mm tuulut lapsenlapsensa ristiäisiin - eli mun ainokaiseni.

 

Ymmärrän, että 48-vuotiaan äidin tyttären ei tartte toista kertaa miettiä äidin vanhuutta. Mutta mun äitee alkaa olla vanha ja raihnainen, ja olen ainoa lapsi. En oikein osaa pitää ihmisestä, joka tässä tilanteessa pesee kätensä äidistään. Silti jonkinnäköinen etäisyydenpito on välttämätöntä, mutta missä raja.

Kyllähän tässä minusta mennään metsään, että ihmiset opetetaan elämään oman elämänsä herroiksi, ja sitten vanhana ei riitä joustavuus eikä asenne nöyrtymään yhtään siihen, että ne herruuden edellytykset alkavat olla mennyttä. Vanhenevalla räyhäpäällä on edessään laitoshoito väkisin tavallaan ennen aikojaan, tai sitten kituminen omillaan.

 

Marttyyri äitini myös valittaa - vaikka monella tapaa hänen elonsa on ollut omaani helpompaa.
Itse olen sairastellut lapsesta saakka.
Olen ja elän lapseni kanssa kaksin - käyn töissä yms - pärjään ja on pakko pärjätä.
Eli hänellä ei ole minkäänlaista suhteellisuudentajua(kaan).
Sisareni eloa taivastelee - ihmisen , jolla on ei tavalla helppoa , samoin kuin aikanaan äitini on häntä autellut.

 

Äitisi on ns. kiltti narsisti kuin minullakin. Ulospäin nuollaan ties kenenkä persettä, ei puolusteta itseä, esitetään hyvää ihmistä ja on "arvoja" ja läheisille ollaan haukkumassa jokaisesta asiasta. Mikään ei ole ikinä hyvin. Itsellä meni mielenterveys, koska äitini ei ollut hissukka, vaan pidetty kaunotar ja minusta tuli perheen mustalammas.

30 vuotta jaksoin. Nyt en ole enää missään tekemisissä. Kummasti masennus lähes hävisi kokonaan samalla. uosittelen samaa sinulle. Ei voi tietää millaista normaalielämä on sitä ennen.

 

Mun mielestä sun äiti ei kuulosta mahdottomalta. Verrattuna millaisia äitejä ja anoppeja on olemassa. Arvostellaan ja haukutaan suoraan jopa lapsenlapset. Kitistään, maristaan...

On hyvn vaikea olla päiväkausia lähes kenen ihmisen kanssa vaan.

Niillä on helppoa. kenen suku asuu lähellä, alle 200 km päässä. voi käydä päiväseltään.

 

Mun mielestä sun äiti ei kuulosta mahdottomalta. Verrattuna millaisia äitejä ja anoppeja on olemassa. Arvostellaan ja haukutaan suoraan jopa lapsenlapset. Kitistään, maristaan...

On hyvn vaikea olla päiväkausia lähes kenen ihmisen kanssa vaan.

Niillä on helppoa. kenen suku asuu lähellä, alle 200 km päässä. voi käydä päiväseltään.

Kyllä jatkuva valittaminen syö ihmisen jaksamista. Se on ihan eri vieraan ihmisen sanoa, kun ei ole kyseisiin ihmisiin tunnesidettä. Joltakin tuntemattomalta nyt kestää enemmän, mutta nyt kyse kuitenkin omasta vanhemmasta. Ei niihin osaa suhtautua niin, että se on nyt vaan yksi hullu joka höpisee, vaan sillä on vaikutusta. Jos ap:lla olisi lapsia, niin varmaa valituksenaiheet kohdistuisivat niihin tai niiden kasvattamiseen.

 

tuo on yksi asia mikä mua just kalvaa. kun tulee syyllinen olo siitäkin, että ne loukkaukset loukkaa. Tuntuu, että hapuilee pimeässä ovea, jota ei ole.

 

tuo on yksi asia mikä mua just kalvaa. kun tulee syyllinen olo siitäkin, että ne loukkaukset loukkaa. Tuntuu, että hapuilee pimeässä ovea, jota ei ole.

Hyvin on mammasi sinut saanut syyllistettyä ja kasvatettua kiinni itseensä. Olisi ehkä aika murtaa tuo symbioosi kaiken murheen, syyllisyyden ja raastavuuden uhallakin.

Vanhainkodissa hoitajat puhuvat joskus vinkuista. Ne ovat viisikymppisiä tyttäriä, joiden suhde omaan äitiin ei ole koskaan kasvanut teinitytön suhdetta aikuisemmaksi ja jotka rätisevät dementoituneille, vainoharhaisille äideilleen kuin teinit siinä tilanteessa, kun täytyisi olla aikuinen ihminen haurastuvan, kuolemaa lähenevän äitinsä seurassa.

Eli kehitystehtävä ajallaan, myös se työläs äidistä irtaantuminen.