Kun äidin kanssa menee sukset niin ristiin, ettei paluuta pian ole... (pitkää tekstiä)

Hyvin on mammasi sinut saanut syyllistettyä ja kasvatettua kiinni itseensä. Olisi ehkä aika murtaa tuo symbioosi kaiken murheen, syyllisyyden ja raastavuuden uhallakin.

Vanhainkodissa hoitajat puhuvat joskus vinkuista. Ne ovat viisikymppisiä tyttäriä, joiden suhde omaan äitiin ei ole koskaan kasvanut teinitytön suhdetta aikuisemmaksi ja jotka rätisevät dementoituneille, vainoharhaisille äideilleen kuin teinit siinä tilanteessa, kun täytyisi olla aikuinen ihminen haurastuvan, kuolemaa lähenevän äitinsä seurassa.

Eli kehitystehtävä ajallaan, myös se työläs äidistä irtaantuminen.

No miksikäs ne sitten nimittävät semmoista, jolla on irtautuminen kesken ja siksi täytyy nököttää maanpaossa toisella puolen maailmaa tai muuten vain haistattaa pitkät koko hommalle?

Eli mitäs sitten tehdään, jos sille irtautumiselle ei oikein enää ole aikaa? Tytär voi olla niin haavoilla, että se kehitys viivästyy pahasti, tai sitten ikäero on niin suuri tai äiti niin sairas, että pitäisi olla pikaisesti kehittyvää sorttia ehtiäkseen kasvaa ajoissa. Tai sitten käy niin kuin minulle, että olin näennäiskapinallista sorttia ja kuvittelin pitkään irtautuneeni vaikkei se ollut oikeasti totta. Enkä tiedä montako kerrosta tästä irtautumisen näennäisyyden sipulista löytyy.

Mun ongelmani ei niinkään taitaisi olla se, jos äiti tosiaan haurastuisi niin paljon että antautuisi hoidettavaksi (todistettavasti tuo osaa senkin). Vaan mua painaa pinnan alle se tulevien parin vuosikymmenen odotettavissa oleva piina sitä vaihetta odotellessa. Kärsimyksen loputtomuuden eli helvetissä elämisen pelkoa poden siis.

Hei ap, tule takaisin. Muuten mun onneton äitini valtaa tämänkin näyttämön...

 

Minulla ei ole muuta yhteyttä omaan äitiini kuin nuoremmat sisarukseni ja sposti. Jouluna ja lasteni syntymäpäivänä hän laittaa viestin spostiini vaan ei muuta. Ja minä, kohtelias kun olen, vastaan siihen viestiin. Muuten emme ole tekemisissä.

Välimme menivät,kun täytin 30v silloin äitini ilmeisesti päätti,että olen tarpeeksi vanhan kuulemaan totuuden ja sehän oli se,että hänen elämänsä on ollut aina pilalla,koska minä synnyin. Äitini oli 18v kun minä synnyin ja ilmeisesti siis liian nuori äidiksi. Katkeruutta jaksoi 30 vuotta kantaa ja sitten repesi. Minä olin pilannut kaiken ihan kaiken. Paska, alkoholisti mies, huono työ, ruma koti, huono elämä jne. jne. kaikki olikin minun syytäni.

Noh siihen loppui, emme ole väleissä ja nyt voi syyttää ketä tahansa paskasta elämästään vaan ei minua.

oletko esikoinen?

 

Marttyyri äitini myös valittaa - vaikka monella tapaa hänen elonsa on ollut omaani helpompaa.
Itse olen sairastellut lapsesta saakka.
Olen ja elän lapseni kanssa kaksin - käyn töissä yms - pärjään ja on pakko pärjätä.
Eli hänellä ei ole minkäänlaista suhteellisuudentajua(kaan).
Sisareni eloa taivastelee - ihmisen , jolla on ei tavalla helppoa , samoin kuin aikanaan äitini on häntä autellut.

tuo kuulostaa typerältä.