"Lucy"
Äitini on aina ollut perusluonteeltaan ujo ja arka, hän jää elämässä aina alakynteen, oli kyse sitten miessuhteista tai työelämästä. Hän ei saa puolustettua itseään, ei saa suutaan auki, hän ei osaa, ei viitsi eikä kehtaa.
Minuun hän tuntuu sitten purkavan kaikki elämänsä patoumat, olen ilmeisesti ainut ihminen jolle hän uskaltaa sanoa mitään. Olen siis koko elämäni ollut hänen sylkykuppinaan, lapsena hieman vähemmissä määrin, nyt aikuisena jatkuvasti.
Lapsuuteeni en tässä kirjoituksessa nyt edes jaksa palata.
Haluaisinkin nyt jonkun palstapsykologin mielipiteen/omakohtaisen kokemuksen, että mikä saa äidin käyttäytymään niin kuin hän vihaisi omaa lastaan?
Olen ollut äitini luona nyt jouluaaton illasta asti, huomenna lähden luojan kiitos pois. Tässä muutamia esimerkkejä tältä ajalta:
- Olen laittanut täällä kuusen kuntoon ja koristellut. Yhden päivän vietin melkein kokonaan leipoen sen 10 sorttia kaikenlaista. Olen tiskaillut, vaihtanut kissan hiekan, laittanut ruokaa, kaikenlaista. Eilen vietin illan melkein kokonaan koneella, koska olen lomalla niin suon kyllä itselleni myös tällaista "turhaa" aikaa. Äitini aikansa kierteli minua puhumatta mitään, lopulta se sitten alkoi "pitäisikö sun nyt mennä jo pihalle välillä, ethän sä muuta oo tehny kun istunu siinä koneella monta päivää"
Tästä koneen käytöstä on väännetty monta kertaa, äiti itse katsoo kaiken liikenevän vapaa-aikansa tv:tä, se on koko ajan auki, ja minun koneen käyttöni täällä ollessani aiheuttaa kuulemma hänelle hirveän sähkölaskun
- Yhtenä päivänä hän alkoi suurinpiirtein ajaa minua pois täältä (sitten kun oikeasti olen lähdössä niin surkuttelee) aloittamalla kyselyn "Meinaatko sä nyt lähteä tänään mihinkään? Saisit säkin välillä jotain liikuntaa!" Itsehän hän ei jalkaansa ulos pistä kuin pakon edessä.
- Tänään hän oli aamupäivästä lähdössä kauppaan, pesin kasvojani vessassa ja hän huuteli että voinko tiskata sillä aikaa, sanoin joo. Eipä tuossa mitään, mutta kun ei se siihen jäänyt, seuraava kommentti: "Pitää sitä nyt sen verran viitsiä tehdä!"
Näitä esimerkkejä olisi niin paljon että koko palsta menisi tukkoon. Minussa on aina joku vika, mitään en tee oikein, en ylipäänsä koskaan tee mitään. Mieheni on menettänyt hermonsa äitiini jo kauan sitten, eikä suostu enää käymään. Meillä ollessaan äitini etsii koko ajan tilaisuutta huomauttaa miehestäni jotain. Hän menee meillä nostellen tiskirättejä ja kaikkea inhoavan näköisenä, tarjoamaani ruokaa hän syö sen näköisenä kuin edessä olisi lautasellinen p*skaa.
Minä olen aina aivan hermoraunio kun olen vieraillut äitini luona tai hän meillä. Joka kerta saan niskaani kasan syytöksiä ja nälvintää. Minun pitäisi ilmeisesti olla kaikki se mitä äiti ei itse koskaan pystynyt olemaan.
Minuun hän tuntuu sitten purkavan kaikki elämänsä patoumat, olen ilmeisesti ainut ihminen jolle hän uskaltaa sanoa mitään. Olen siis koko elämäni ollut hänen sylkykuppinaan, lapsena hieman vähemmissä määrin, nyt aikuisena jatkuvasti.
Lapsuuteeni en tässä kirjoituksessa nyt edes jaksa palata.
Haluaisinkin nyt jonkun palstapsykologin mielipiteen/omakohtaisen kokemuksen, että mikä saa äidin käyttäytymään niin kuin hän vihaisi omaa lastaan?
Olen ollut äitini luona nyt jouluaaton illasta asti, huomenna lähden luojan kiitos pois. Tässä muutamia esimerkkejä tältä ajalta:
- Olen laittanut täällä kuusen kuntoon ja koristellut. Yhden päivän vietin melkein kokonaan leipoen sen 10 sorttia kaikenlaista. Olen tiskaillut, vaihtanut kissan hiekan, laittanut ruokaa, kaikenlaista. Eilen vietin illan melkein kokonaan koneella, koska olen lomalla niin suon kyllä itselleni myös tällaista "turhaa" aikaa. Äitini aikansa kierteli minua puhumatta mitään, lopulta se sitten alkoi "pitäisikö sun nyt mennä jo pihalle välillä, ethän sä muuta oo tehny kun istunu siinä koneella monta päivää"
Tästä koneen käytöstä on väännetty monta kertaa, äiti itse katsoo kaiken liikenevän vapaa-aikansa tv:tä, se on koko ajan auki, ja minun koneen käyttöni täällä ollessani aiheuttaa kuulemma hänelle hirveän sähkölaskun
- Yhtenä päivänä hän alkoi suurinpiirtein ajaa minua pois täältä (sitten kun oikeasti olen lähdössä niin surkuttelee) aloittamalla kyselyn "Meinaatko sä nyt lähteä tänään mihinkään? Saisit säkin välillä jotain liikuntaa!" Itsehän hän ei jalkaansa ulos pistä kuin pakon edessä.
- Tänään hän oli aamupäivästä lähdössä kauppaan, pesin kasvojani vessassa ja hän huuteli että voinko tiskata sillä aikaa, sanoin joo. Eipä tuossa mitään, mutta kun ei se siihen jäänyt, seuraava kommentti: "Pitää sitä nyt sen verran viitsiä tehdä!"
Näitä esimerkkejä olisi niin paljon että koko palsta menisi tukkoon. Minussa on aina joku vika, mitään en tee oikein, en ylipäänsä koskaan tee mitään. Mieheni on menettänyt hermonsa äitiini jo kauan sitten, eikä suostu enää käymään. Meillä ollessaan äitini etsii koko ajan tilaisuutta huomauttaa miehestäni jotain. Hän menee meillä nostellen tiskirättejä ja kaikkea inhoavan näköisenä, tarjoamaani ruokaa hän syö sen näköisenä kuin edessä olisi lautasellinen p*skaa.
Minä olen aina aivan hermoraunio kun olen vieraillut äitini luona tai hän meillä. Joka kerta saan niskaani kasan syytöksiä ja nälvintää. Minun pitäisi ilmeisesti olla kaikki se mitä äiti ei itse koskaan pystynyt olemaan.