Isäni oli armeijassa syksyllä 1939 talvisodan syttyessä ja joutui välittömästi rintamalle. Hän ei koskaan sotajutuillaan rehennellyt, olipa vain vakaasti sitä mieltä, että teki sen, mikä oli oikein. Yksi hänen rintamalta kirjoittamansa kirje löytyi purkutalosta pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Kirjeessä hän kirjoitti äidilleen mm., että on hyvä asia, kun kuopus on tyttö, nin että äiti saa ainakin yhden lapsen pitää luonaan. Isän veli kuoli Lapin sodassa. Minulle mahdollinen sota ei ole pelkkää teoriaa: äitini kertoilee edelleen asioita sota-ajalta ja kotirintamalta, eikä anoppini saanut elää turvallista lapsuutta, vaan joutui kuukausiksi sotavangiksi Neuvostoliittoon 7-vuotiaana; niitä haavoja hän parantelee edelleen.
Nuorena tulin ymmärtämään, ettei armeijan tehtävä Suomessa ole se, että valmistaudutaan tulevaan sotaa. Toimiva ja puolustuskykyinen armeija vain takaa sen, ettei vahvemmankaan kannata hyökätä kimppuumme, sillä voitosta huolimatta tappiot olisivat hurjat. Jos ei meillä olisi kunnon armeijaa, mikä tahansa valtio voisi marssia ylitsemme vaivatta.
Esikoinen kävi armeijan, samoin hänen silloinen tyttöystävänsä, nykyinen vaimonsa. En hänen valintaansa halunnut mitenkään vaikuttaa puoleen tai toiseen. Kuopus tekee aikanaan omat ratkaisunsa meistä vanhemmista riippumatta.
Ja tiedoksi niille, jotka mielellään korostavat armeijaa paikkana, jossa opetellaan tappamaan: ampumisen tarkoituksena ei ole vihollisen tappaminen vaan toimintakyvyn lamaannuttaminen ja hyökkäysten torjunta.