Kukaan hankkinut lapsia ilman minkäänlaista vauvakuumetta?

Kaikki kolme. Kakkosen saadessa alkunsa mulla saatto olla jotain pientä vauvakuumeen poikasta, mutt muuten en ole ikinä kärsinyt siitä vaivasta. Mutt lapsia sen sijaan halusin, joten päätin niitä hankkia.. ilman vauvahaaveita.

 

Välillä kun ihmisten touhuja seuraa ja miten lapsiaan kohtelevat tulee mieleen, että suurin osa tekee lapsia vain koska se on sosiaalinen normi, että niitä lapsia pitää olla.

Näinhän se on. Mekin ollaan, 7,5 vuoden yhdessäolon jälkeen törmätty hyvinkin suorasukaisiin kysymyksiin, että miksi lapsia ei ole. Ärsyttää todella paljon. En tosin selittelemään ryhdykään. En ole koskaan kuullut että lapsia omaavalta olisi tultu kysymään "miksi sinulla on lapsia?", aina ollaan vain lapsettomien kimpussa :kieh:.

 

toi hymiö tuli tohon vahingossa...

 

Välillä kun ihmisten touhuja seuraa ja miten lapsiaan kohtelevat tulee mieleen, että suurin osa tekee lapsia vain koska se on sosiaalinen normi, että niitä lapsia pitää olla.

Näinhän se on. Mekin ollaan, 7,5 vuoden yhdessäolon jälkeen törmätty hyvinkin suorasukaisiin kysymyksiin, että miksi lapsia ei ole. Ärsyttää todella paljon. En tosin selittelemään ryhdykään. En ole koskaan kuullut että lapsia omaavalta olisi tultu kysymään "miksi sinulla on lapsia?", aina ollaan vain lapsettomien kimpussa :kieh:.

Niinpä. Sosiaalinen normi on myös se, että niitä lapsia pitäisi olla enemmän kuin yksi. Ite parhaillaan pohtii tätä asiaa: yksi lapsi on ja se ehkä riittäisi, mutta epäilys (muiden kylvämä) kalvaa: onko lapsi onnellinen, mitäs kun vanhemmat kuolee, oppiiko se lapsi jakamaan, tuleeko siitä hemmoteltu, onko itsekästä olla tekemättä lisää lapsia jne. Lisäksi sekään ei utelijoita tyydytä jos toteaa haluavansa isomman ikäeron: eihän niille muodostu sisarussuhdetta jos on ikäeroa, ei ole seuraa toisilleen, se on niin vaikeaa isomman ja vauvan kanssa (aha, eikö kahden taaperon kanssa olekaan vaikeaa?) ja ei sitä taas jaksa heräillä kun on nukkumaan tottunut.

 

Mulla ei oo kokemusta mutta ajattelisin, että lapsen rakastaminen ei ole vauvakuumeesta kiinni vaan se vaan on luonnollista. Jos haluat lapsen ja olet valmis sen tuomaan vastuuseen niin minusta sun ei tarvi huolehtia. Miksi pitäisi nimenomaan olla se vauvakuume?

 

no jos pelkästään vauvakuumen takia tekee lapsia niin on nuija. se vauva aika on nin pieni osa elämästä.

 

Tarkoitin että vauvakuume/halu hankkia lapsia ois tässä toisiinsa verrattavia.

 

Täällä yksi lapsivastainen kanssa. Kun kaverit hankkivat lapsia, etäännyimme liian erilaisten elämäntilanteiden takia. Minun juttuni ei kiinnostanut heitä, eikä heidän minua. Sitten tämä nykyään puolivuotias ilmoitti tulostaan ja pelkkä ajatuskin abortista aiheutti kamalan ahdistuksen, kuten myös ajatus lapsen pitämisestä! Puolivälissä raskautta tuli vauvakuume, kaupungillakin jos kuulin jonkun ihan vieraan vauvan itkevän, aloin itsekin itkeä.
Heti synnytyksen jälkeen ihmettelin tulokasta ja hormonimyrskyissä mietin mihin hänet voisi palauttaa. Mutta parin viikon jälkeen, kun olo tasaantui ja muutenkin olin pieneen tutustunut, alkoi äidiksi kasvu. Nyt tämä pienokainen on todella rakas, enkä osaa kuvitella elämääni ilman häntä. Vieläkin toisinaan on pieni ahdistus siitä, että elämä on muuttunut niin paljon, varsinkin kun päävastuu lapsen hoidosta on minulla (lapsen isä viikot työn takia poissa), eikä tukiverkostoa käytännössä ole. Kuitenkin plussan puolella ollaan reilusti, mutta toista lasta tuskin tulee.

 

^Kiitos Beemer!! Jotenkin noin se vois mennä...

 

Täällä yksi jolla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista vauvakuumetta. En pidä lapsista, muutamaa sukulaislapsea lukuunottamatta. Kitinä kaupassa ärsyttää enkä todellakaan halua ottaa jotain puoilituttua vauvaa syliin tms..

Kuitenkin olen aina halunnut oman lapsen ja ehkä toisenkin. Pikku-vauva aika oli ihanaa kun siihen tottui. En rakastunut lapseeni heti ensisilmäyksestä, enkä ihan heti toisestakaan. Ajan kanssa kotona ollessa tutustuttiin ja rakastuttiin. <3 Nyt lapsella ikää vuosi enkä pois vaihtaisi. Kakkonen ilmoitii tulostaan todellisena yllätyksenä ja voin sanoa, että ajatukseen tottuminen vei aikaa. Nyt rv 14 ja alan olemaan asian kanssa suht sujut. Mies on todella lapsirakas ja olikin iso syy miksi "suostuin" lapsia tekemään. Hoitaa ja leikkii tytön kanssa niin paljon kuin pystyy. Täyden kympin isi!

 

Peesailen täällä useimpia kirjoittajia. Meilläkin lapsen isä toivoi lasta ja itse olin jo jotenkin päätynyt ajatukseen, ettei niitä tule. Ikää kun oli jo 34 vuotta. Mutta sitten tapahtui osittainen vahinko ja vielä raskausaikana ajattelin, että nythän se elämä sitten loppuu tähän ja luin Heikosti positiivinen kirjaa itku kurkussa ja kuvittelin elämäni olevan juuri tuota epätoivoa. Meillä vielä puski päälle parisuhdekriisi ja sairaistuin raskaudenaikaiseen masennukseen. Mietin jo lapsen antamista poiskin kaikkein epätoivoisimmilla hetkillä.

Mutta synnytyksen jälkeen alkoi kirjaimellisesti uusi elämä, eikä se ollut yhtään pahempi kuin se aiempi. Olin varustautunut pahimpaan, ja kun kaikki menikin hyvin, se oli yhtä juhlaa. Lapsi tuntui rakkaalta heti kun päästiin kotiin. Me emme ole jääneet kotiin neljän seinän sisään, vaan lapsi on pienestä pitäen kiertänyt mukana joka paikassa konserteista, museoista ja elokuvista lähtien. Meillä ei siis sanan varsinaisessa mielessä ole eletty lapsen tahtista elämää. Lapsi on sopeutunut jo olemassa olevaan perheeseen, ei päin vastoin, ja tämäkin tapa on toiminut ainakin meidän kohdalla paremmin kuin hyvin.

 

Mulla ei ollut ikinä vauvakuumetta. Miehellä oli monta vuotta, muttei painostanut. Kun olin 27v n.iin ajattelin, että nyt on aika. Tärppäsi heti ja vauvakuume kasvoi odotusaikana. Odotin kovasti saavani vauvan syliin. Sitten kun hänet sain, en tuntenutkaan mitään. Mitään suurta rakkaudentunnetta ei tullutkaan. Ajattelin olevani aivan kamala äiti ja tunteeton ihminen. Vauva-aikakin oli kamalaa valvomisineen. Kun lapsi oli 4kk alkoivat tunteet kehittyä, vähitellen huomasin rakastavani lasta. Huomasin, että hänellä on mahtava persoonallisuus! Joka päivä rakkaus kasvoi ja kasvoi. Kun lapsi joutui leikkaukseen noin vuoden vanhana, tuntui kuin sydäntä olisi revitty rinnasta. Kaikki meni kuitenkin hyvin Toista lastakaan en mitenkään kuumeillut. Itse asiassa esikoisen vauva-ajan rankkuuden vuoksi ajatus oli melkein vastenmielinen... Mutta kun tiesin miten rakas esikoisesta tuli niin aloimme taas yrittää. Odotusaikana vauvakuume kasvoi taas ja synnytyksen jälkeen yllätyin kun rakastuin vauvaan välittömästi! Tällä kertaa en ollut kasannut mitään odotuksia itselleni miten pitäisi tuntea. Ja ehkä esikoinenkin auttoi niin, että tiesin rakastuvani toiseenkin ainakin myöhemmin. Nyt lapset ovat 4v ja 1v ja monesti itku pääsee heitä katsellessa. He ovat niin rakkaita, että sydäntä puristaa! Elämä olisi niin paljon tyhjempää ilman heitä.

 

Tuli kaikki pötköön kun en saa tehtyä rivinvaihtoa puhelimella. Unohtui sanoa, että ennen ja jälkeenkään päin lasten syntymien en ole mitänkään erityisemmin välittänyt toisten lapsista. Onhan ne ihan söpöjä, mutta... Huokaisin aiemmin aina syvään kun lähettiin jonkun lapsiperheen luota Onhan omatkin lapset aina välillä "rasite", mutta hyvät puolet voittavat huonot sata nolla!

 

Tuli kaikki pötköön kun en saa tehtyä rivinvaihtoa puhelimella. Unohtui sanoa, että ennen ja jälkeenkään päin lasten syntymien en ole mitänkään erityisemmin välittänyt toisten lapsista. Onhan ne ihan söpöjä, mutta... Huokaisin aiemmin aina syvään kun lähettiin jonkun lapsiperheen luota Onhan omatkin lapset aina välillä "rasite", mutta hyvät puolet voittavat huonot sata nolla!

Kiitos sullekin vastauksista! Ihanaa ku tulee niin täyspäisiä kommentteja kerrankin , eikä mitään että on typerää miettiä tällaisia tai että jokainen nainen on luotu äidiksi. On siis ilmeisesti ihan normaalia, ettei se lepertelyfiilis tule ehkä koskaan (toivottavasti ei ), ja silti pystyisi olemaan välittävä, lämmin äiti.

 

Minäkään en tiedä mitä on vauvakuume, ja myös meillä mies alkoi ehdottelemaan perheenlisäystä. Ja minä kun olen muutenkin nopea käänteissäni, päätin hypätä sokkona mukaan Sattuipa vielä oikein "vaikea" vauva-aika, joten niin kauan kun se on muistissa, ei taida tullakkaan mitään kuumeilua

En ole koskaan muiden lapsista välittänyt ja minusta on inhottavaa jos joku tyrkyttää omaansa mulle syliin tms. Kuitenkin tää oma on nyt rakkainta maailmassa :heart:

 

Halu saada lapsia ei ole sama asia kuin vauvakuume. Voi haluta lapsia ja voi pystyä kuvittelemaan itsensä vanhempana ilman että potee vauvakuumetta. Minusta ne on eri asioita.

 

Halu saada lapsia ei ole sama asia kuin vauvakuume. Voi haluta lapsia ja voi pystyä kuvittelemaan itsensä vanhempana ilman että potee vauvakuumetta. Minusta ne on eri asioita.

Tarkoitin että halusin kuulla kokemuksia siitä, että on tullut hankkineeksi lapsia ILMAN VARSINAISTA HALUA HANKKIA NIITÄ, tai vaihtoehtoisesti ILMAN VAUVAKUUMETTA. Minusta se on aikalailla sama asia, mutta ihan miten vaan. Asiallisia vastauksia on joka tapauksessa tullut, ja oon jokaisesta kiitollinen.

 

Sitä vielä halusin sanoa, että ennen raskautta olin luonteeltani melkomoinen tuittupää. Kilahdin miehelle milloin mistäkin, ja hänkin oli minuun varmasti yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen aika ryytynyt. Raskauden myötä minulle kasvoi yhtäkkiä lehmän hermot, ja olo seestyi. (Käsittääkseni pitäisi käydä päin vastoin) Parisuhde alkoi taas kukoistaa ihan uudella tavalla. Ilmeisesti tämäkin on osa äitiyteen kasvamista? Nykyään hermostun ainoastaan siitä, että puuro kuohuu mikrossa kupin reunojen yli

 

Ei vauvakuumetta täälläkään koskaan, tuli vain "sopivahko aika" jolloin sen voisi saada, eli tulee jos tulee periaatteella. Nyt on yksi alle 2v lapsi ja toista toivotaan kaveriksi. Sitten lapsiluku täynnä. Nytkään ei kuumetta ole, mutta järki kertoo, että toinen on hyvä asia. aivan ihana lapsi on tuo ensimmäinen.

 

Minä odotan esikoista rv 23. En koskaan ole kokenut "kutsumusta" äidiksi, vaikka pienistä lapsista olen pitänytkin (en vauvoista). Ajatus äitiydestä on ollut ennen niin totaalisen ahdistava, että mm. tein abortin 9 vuotta sitten. Nyt uuden miehen kanssa alkoi tuntua sille että olisihan lapsista varmaan paljon iloakin, ja lopulta halusin uskaltaa kokeilla. Ei siis vauvakuumetta, ei edes lapsikuumetta, ja olisin varmasti elänyt hyvän ja henkisesti rikkaan elämän ilman lapsiakin. Vielä vähän ennen plussausta tuntui että ehkä voisi alkaa taas syödä pillereitä (4. kierros tärppäsi) mutta nyt tuntuu että kaikki on mennyt valtavan luonnollisesti; luonto hoitaa kyllä hommaansa, niin että esim. vaunujen valitseminen tuntuu ihan normaalille puuhalle ja vauvalle tulee juteltua ja sen liikkeet ovat ihaninta mitä maailmassa on...

Enää en osaa pelätä sitä, etten rakastaisi lastani tai että elämäni loppuisi. Elän päivän kerrallaan, nyt tässä, ja luotan että jokin iki-aikainen minussa tietää miten olla.

Olen 34 vuotta, mutta edes biologinen kellokaan ei minulla alkanut tikittää. Miehellä on ennestään 3 lasta ja hän halusi että minäkin saan kokea vanhemmuuden! Kiitos hänelle että rohkaisi minua ja on tukena, tuntuu tosi mahtavalle olla odottava äiti!

 

Nostan jos jollakulla on vielä asiaa .

 

Koska teillä on tullut tuo kiinteä side, tunneside tms, lapseen?

Kun minä olen 1 kk ikäisen vauvan äiti ja minusta tuntuu liian usein, että lapsi on minulle ilmaa vaan. Ei mulla ole siihen oikein mitään tunnesidettä. Ihana hän toki on, mutta silti... Voin ihan hyvin olla kotoa pois puoli päivää ikävöimättä häntä. Ja voisin ihan hyvin antaa hänet mummolle hoitoon. Ollaan miehen kanssa jo yli kolmenkymmenen, joten ei mulla ole kyse mistään teinivillityksestä. Lapsi oli pieni vahinko. Toki lapsen asianmukaisesti hoidamme, mutta odotan, että tunteeni heräisivät. Vai onko tämä se kuuluisa synnytyksen jälkeinen masennus tms?

 

Kaksi ensimmäistä on "tehty" kauheassa vauvakuumeessa, kolmas enemmän järkisyistä ja halusta saada kolmas lapsi. Kaikki ihan yhtä rakkaita.

 

Koska teillä on tullut tuo kiinteä side, tunneside tms, lapseen?

Kun minä olen 1 kk ikäisen vauvan äiti ja minusta tuntuu liian usein, että lapsi on minulle ilmaa vaan. Ei mulla ole siihen oikein mitään tunnesidettä. Ihana hän toki on, mutta silti... Voin ihan hyvin olla kotoa pois puoli päivää ikävöimättä häntä. Ja voisin ihan hyvin antaa hänet mummolle hoitoon. Ollaan miehen kanssa jo yli kolmenkymmenen, joten ei mulla ole kyse mistään teinivillityksestä. Lapsi oli pieni vahinko. Toki lapsen asianmukaisesti hoidamme, mutta odotan, että tunteeni heräisivät. Vai onko tämä se kuuluisa synnytyksen jälkeinen masennus tms?

Kirjoitin tuossa aiemmin harmaana, että esikoinen oli melkein 4kk ennen kuin aloin rakastua lapseen. Sitä ennen.. no en tajunnut mitä se rakkaus lapseen -höpötys oikein on Välillä ahdistikin, että mitä hittoa tulikaan tehtyä! En tietenkään sitä lapselle näyttänyt vaan hellin, halailin ja suukottelin. Sitten kun lapsi alkoi hymyillä, ottaa enemmän kontaktia niin rakkaus alkoi kasvaa. Nyt nuo kaksi ovat niin rakkaita ettei mitään määrää <3

 

Koska teillä on tullut tuo kiinteä side, tunneside tms, lapseen?

Kun minä olen 1 kk ikäisen vauvan äiti ja minusta tuntuu liian usein, että lapsi on minulle ilmaa vaan. Ei mulla ole siihen oikein mitään tunnesidettä. Ihana hän toki on, mutta silti... Voin ihan hyvin olla kotoa pois puoli päivää ikävöimättä häntä. Ja voisin ihan hyvin antaa hänet mummolle hoitoon. Ollaan miehen kanssa jo yli kolmenkymmenen, joten ei mulla ole kyse mistään teinivillityksestä. Lapsi oli pieni vahinko. Toki lapsen asianmukaisesti hoidamme, mutta odotan, että tunteeni heräisivät. Vai onko tämä se kuuluisa synnytyksen jälkeinen masennus tms?

Kirjoitin tuossa aiemmin harmaana, että esikoinen oli melkein 4kk ennen kuin aloin rakastua lapseen. Sitä ennen.. no en tajunnut mitä se rakkaus lapseen -höpötys oikein on Välillä ahdistikin, että mitä hittoa tulikaan tehtyä! En tietenkään sitä lapselle näyttänyt vaan hellin, halailin ja suukottelin. Sitten kun lapsi alkoi hymyillä, ottaa enemmän kontaktia niin rakkaus alkoi kasvaa. Nyt nuo kaksi ovat niin rakkaita ettei mitään määrää <3

Minä en ole oikein edes lasta hellinyt ja halaillut. Vain syötän, nukutan ja tuuditan. Siksi pelkäänkin, että koska, vaiko koskaan, alan kiintyä häneen..?