Kuka kasvattaa lapsiasi eniten?

Minä.

 

Minä itse =)

 

Ja mä jäin miettimään, että kasvattaako todellakin se eniten, jonka hoidossa/seurassa lapsi suurimman osan ajastaan on? Jos näin olisi, junnun pitäisi jo viimeistään nyt 17-vuotiaana rapsuttaa korvantaustaansa jalallaan Mutta siis noin muutenkin...itse uskon, että pelkkä aika ei ole tärkein tekijä vaan se, millainen suhde lapsella on siihen henkilöön, jonka kanssa on. Päiväkodissa kuitenkin lapsi saa yksittäisen hoitajan huomion vain hetkeksi kerrallaan ja hoitajat vaihtuvat. Uskoisin, että lapsen ja aikuisen kiintymyssuhteella on suurempi merkitys kasvatuksessa kuin sillä, miten pitkään lapsi on jossain tietyssä paikassa. Tällä tarkoitan sitä, että esim meillä isovanhemmilla on aivan varmasti ollut enemmän kasvatuksellista vaikutusta lapsiini kuin niillä ihmisillä, jotka päiväkodissa antoivat ruokaa, pyyhkivät pyllyn, lukivat sadun, laittoivat päiväunille jne.

Just näin minäkin ajattelen.

 

Minä ja mies

 

Jäin vielä miettimään että jos lapsi on 8h/arkipäivä päiväkodissa niin tarkoittaako se todella että suurinosa hereilläoloajasta on pk-henkilökunnan seurassa...?

Ja mä jäin miettimään, että kasvattaako todellakin se eniten, jonka hoidossa/seurassa lapsi suurimman osan ajastaan on? Jos näin olisi, junnun pitäisi jo viimeistään nyt 17-vuotiaana rapsuttaa korvantaustaansa jalallaan Mutta siis noin muutenkin...itse uskon, että pelkkä aika ei ole tärkein tekijä vaan se, millainen suhde lapsella on siihen henkilöön, jonka kanssa on. Päiväkodissa kuitenkin lapsi saa yksittäisen hoitajan huomion vain hetkeksi kerrallaan ja hoitajat vaihtuvat. Uskoisin, että lapsen ja aikuisen kiintymyssuhteella on suurempi merkitys kasvatuksessa kuin sillä, miten pitkään lapsi on jossain tietyssä paikassa. Tällä tarkoitan sitä, että esim meillä isovanhemmilla on aivan varmasti ollut enemmän kasvatuksellista vaikutusta lapsiini kuin niillä ihmisillä, jotka päiväkodissa antoivat ruokaa, pyyhkivät pyllyn, lukivat sadun, laittoivat päiväunille jne.

Tähän pakko lisätä että meidän esikoinen taitaa tuon. Liekö sitten syy sitten koirassa vai noissa yliliikkuvissa nivelissä...? Mutta siis meillä ollaan järjestetty lapsille lyhyet hoitopäivät ja vapaapäiviä viikolle sillä että vanhempien työt ja opiskelut menevät vähän ristiin. Ts. kotona on usein vain toinen vanhemmista, mutta koira aina vakiona.
=)

Muuten samaa mieltä siitä että varsinaisesti kasvatus tapahtuu sen/niiden tuttujen ihmisten toimesta joihin lapsi todella luottaa. Esikoisella onni siinä että hänellä on päiväkodissa oma hoitaja josta on näiden vuosien aikana tullut todella tärkeä. He viettävät myös kahdenkeskeistä aikaa, treenaavat eriasioita, käyvät uuimassa ja musiikkiryhmissä jne eli hänet laskisin suureksi avuksi kasvatustyössä.

Kuopus taas on vain yksi lapsi ryhmässään jossa useampi hoitaja vuorottelee. Vaikka nimellinen "omahoitaja" on olemassa niin suhde ei kuitenkaan ole läheskään sama kuin esikoisella ja tämän hoitajalla. Ei sillä, kivoja hoitajia tuossakin ryhmässä ja hyvillä mielillä voi lapsen jättää hoiviinsa päiväksi.

 

En halua haastaa riitaa, mutta minua kyllä useinkin mietityttää se, että eikö pitkää työpäivää tekevät oikeasti tajua mitä menettävät? Lapset ovat pieniä vain pienen pienen hetken. Kun se hetki on ohi, ei sitä enää ikinä takaisin saa. Itse olen ollut kotiäitinä jo 10 vuotta eikä loppua näy. Välillä teen satunnaista keikkaa, mutta hoitoa lapseni eivät tarvitse. Minä olen heille isänsä ohella tärkein ihminen maailmassa ja kiintymyssuhteemme kelpaisi kasvatusoppaan malliksi Kunhan tuo kuopus kasvaa kouluikään alkaa minun aikani. Minä olen antanut lapsilleni parhaan mahdollisen - aikaa! Minusta on aivan turhaa puhua mistään laatuajasta, sellaista ei olekaan. Tärkeintä on läsnäolo ja äidin saatavuus. Olen huomannut, että lapsilleni riittää se, että olen talossa, vaikkakin vaikka talon toisessa päässä

Saan elää hyvin rikasta elämää, saan tehdä töitä kotona, saan olla omien lasteni lähellä. En voisi kuvitella, että jokin laitos (sitähän pk on) kasvattaisi lapsiani :,-(

Mutta kukin tavallaan, meillä kaikilla on oma arvojärjestyksemme ja minulle se ensimmäinen on oma perheeni eli mies ja lapset.

 

Minä...mutta sisko on kyllä hyvä opettamaan uusia juttuja tolle pojalle ja kyllähän se isikin aina välillä

 

mummo ja vaari ja täti

 

Minä melkein 24/7

 

Minä ja mieheni. Toki päiväkotikin osaltaan, mutta kasvatusvastuun otamme me vanhemmat,
koulua en miellä kasvattajaksi, vaikka se joltain osin sitä toki onkin.

 

minä ja mies hyvänä kakkosena

 

En halua haastaa riitaa, mutta minua kyllä useinkin mietityttää se, että eikö pitkää työpäivää tekevät oikeasti tajua mitä menettävät? Lapset ovat pieniä vain pienen pienen hetken. Kun se hetki on ohi, ei sitä enää ikinä takaisin saa. Itse olen ollut kotiäitinä jo 10 vuotta eikä loppua näy. Välillä teen satunnaista keikkaa, mutta hoitoa lapseni eivät tarvitse. Minä olen heille isänsä ohella tärkein ihminen maailmassa ja kiintymyssuhteemme kelpaisi kasvatusoppaan malliksi Kunhan tuo kuopus kasvaa kouluikään alkaa minun aikani. Minä olen antanut lapsilleni parhaan mahdollisen - aikaa! Minusta on aivan turhaa puhua mistään laatuajasta, sellaista ei olekaan. Tärkeintä on läsnäolo ja äidin saatavuus. Olen huomannut, että lapsilleni riittää se, että olen talossa, vaikkakin vaikka talon toisessa päässä

Saan elää hyvin rikasta elämää, saan tehdä töitä kotona, saan olla omien lasteni lähellä. En voisi kuvitella, että jokin laitos (sitähän pk on) kasvattaisi lapsiani :,-(

Mutta kukin tavallaan, meillä kaikilla on oma arvojärjestyksemme ja minulle se ensimmäinen on oma perheeni eli mies ja lapset.

Ei sen tarvi tarkoittaa arvojärjestyksessä ongelmia, ihmiset vain ovat erilaisia. Ihan yhtälailla äiti voi pitää lapsiaan ykkösinä vaikka käykin töissä ja lapset päiväkodissa. Joku kokee niin saavansa elämästä enemmän irti,. eikä se kaikilla tarkoita pitkiä työ- ja hoitopäiviä. Sopivasti lyhennetty työaika ja lapsilla lyhyet hoitopäivät antaa sitä yhteistä aikaa perheelle, äidille työn ja lapsille hoitopaikan suomia virikkeitä sekä vähän paremman talouden mitä kotiäitiys. Ei hullumpi yhdistelmä tuokaan.

 

Onhan se ihan hyvä että on lasten kanssa kotona, mutta mua mietityttäis se että kuka ottaa töihin ihmisen joka on ollu 10 tai ylikin vaan kotona, jos valittavana ois sellanenkin jolla koulutus ja työkokemus on hyvässä muistissa. Kyllä itse ainakin palkkaisin mieluiten sen joka on ollut työelämässä enemmän viimevuosinaan. Se on sit eri asia jos tekee kotoo työtä,siinä pysyykin hommat paremmin muistissa.
Mä en kyllä koskaan vois kuvitellakkaan että ryhtyisin kotiäidiksi! Suurin osa lapsista on päiväkodissa tms paikassa ja eipä niistä kaikista mitään hulluja tule... Päinvastoin,päiväkodissa oppii sosiaalisuutta,toisten huomioon ottamista ja käytöstapoja. Ainakin meidän likan päiväkodissa opetetaan ihan pienetkin2-4v auttamaan pienissä askareissa ym..Toki näitä taitoja kotonakin oppii. Sit vanhempana lapsena koen hyväks sen että päiväkodissa ja eskarissa saa kouluun valmistavaa aktivointia, mitä ei välttämättä kotona niiin paljoa saa,riippuu perheestä. Kakspiippuinen juttu,molemmat on hyviä vaihtoehtoja ja kukin tekee tavallaan! Se on tärkeintä että on tyytyväinen elämäänsä niin sitten se perhekkin voi paremmin.

 

me vanhemmat ja päiväkoti/eskari. Vanhemmistahan se lapsi eniten imee sitä mallia, mutta toisaalta päiväkodissa saa sitten toisenlaista kasvatusta erilaisissa tilanteissa, kuin mihin kotona ei mahdollisuutta. Päikärissä oppii olemaan ryhmässä ja huomioimaan erillälailla muita, kuin kotona ainoana lapsena. Ruokatavat sun muut tuntuu menevän paremmin jakeluun porukan mukana kuin että kotona äiti vaan niistä sanoo. Lapsellani yksi hoitaja johon hänellä erityisesti luottamuksellinen suhde, tuntuu tosi kivalle kun voi huoletta lähteä töihin ja tietää että siellä hoidossakin on joku turvaihminen lapsella. Sanoisin että hyvässä yhteistyössä teemme kasvatustyötä. Koen että koti on se tärkein ja korvaamaton, ja päikkäri/eskari niitä kumppaneita.

 

Suurimmaksi osaksi mina Koulunhan tehtava on tukea siina kasvatustehtavassa.

 

En halua haastaa riitaa, mutta minua kyllä useinkin mietityttää se, että eikö pitkää työpäivää tekevät oikeasti tajua mitä menettävät? Lapset ovat pieniä vain pienen pienen hetken. Kun se hetki on ohi, ei sitä enää ikinä takaisin saa. Itse olen ollut kotiäitinä jo 10 vuotta eikä loppua näy. Välillä teen satunnaista keikkaa, mutta hoitoa lapseni eivät tarvitse. Minä olen heille isänsä ohella tärkein ihminen maailmassa ja kiintymyssuhteemme kelpaisi kasvatusoppaan malliksi Kunhan tuo kuopus kasvaa kouluikään alkaa minun aikani. Minä olen antanut lapsilleni parhaan mahdollisen - aikaa! Minusta on aivan turhaa puhua mistään laatuajasta, sellaista ei olekaan. Tärkeintä on läsnäolo ja äidin saatavuus. Olen huomannut, että lapsilleni riittää se, että olen talossa, vaikkakin vaikka talon toisessa päässä

Saan elää hyvin rikasta elämää, saan tehdä töitä kotona, saan olla omien lasteni lähellä. En voisi kuvitella, että jokin laitos (sitähän pk on) kasvattaisi lapsiani :,-(

Mutta kukin tavallaan, meillä kaikilla on oma arvojärjestyksemme ja minulle se ensimmäinen on oma perheeni eli mies ja lapset.

Työssäkäynnin syy voi olla myös juuri se, että ne lapset ovat elämässä ykkössijalla. Jos mulla ei olisi noita lapsia, olisin hyvinkin saattanut muuttaa jo kauan sitten jonnekin kommuuniin elämäntapaintiaaniksi ja elää kaurapuurolla ja itse kasvattamillani pavuilla ja nauriilla.

Mä olen kuitenkin pyrkinyt tekemään töitä pääsääntöisesti lasteni ehdoilla. Olen pitänyt sallitut hoitovapaat, olen tehnyt lyhennettyä työviikkoa ja osa-aikatyötä. Pitkää työpäivää olen tehnyt vasta ihan viime vuosina eli kun lapseni ovat olleet jo isoja ja mulla on ollut mahdollisuus tehdä niitä pitkiä työpäiviä täältä kotoa käsin. Mä teen pitkää työviikkoa, mutta melkoisen osan töistäni teen öiseen aikaan, kun junnu nukkuu. Ja olen huomannut ihan tuon saman asian kuin sinäkin eli että lapsilleni riittää, kun istun täällä työhuoneessani koneen ääressä ja he voivat tulla mulle juttelemaan milloin vain haluavat.