V
vierailija
Vieras
Nyt just tuntuu siltä, että tää kaikki on pakko päästä vuodattaan..
Oon lapsesta asti kuullut olevani ruma ja siitä on sitten tullut ihan itsestäänselvyys. Olen ruma. Olen ruma kasvoilta ja vartalokin oli jo valmiiksi ruma ennen raskauksiakin. Raskaudet ovat sitten jättäneet vielä omat jälkensä ja näin ollen pidän mielelläni löysiä vaatteita, jotta löysään nahkaan uppoava housun vyötärö ei esimerkiksi näkyis. Sen lisäksi, että mahanahka roikkuu kaksin kerroin, napa roikkuu noin 4cm alempana kun ennen (navan kuoppa on kyllä tunnettavissa löysän nahan alla siinä missä se on ennenkin ollut) ja tyhjät rinnat roikkuu todella alhalla, sain raskauksien mukana myös ei-ulkonäöllisiä haittoja, kuten ärtyneen suolen ja jonkun asteisen kohdunlaskeuman.
Viimesimmän synnytyksen jälkeen (josta on yli vuosi aikaa) mies pyysi kerran ottamaan paidan pois seksin ajaksi. Otin, eikä enää sen jälkeen ole uusinut pyyntöään. Muuten ihana mies, mutta väkisinkin tuntuu siltä, etten näytä hyvältä hänenkään silmissä. Ja miksi näyttäisinkään?
Jos tarpeeksi itseinhoa ei löydy vielä niistä tunteista, joita kroppaani kohtaan tunnen, niin en taida olla ihmisenäkään kovin miellyttävä. Ikää alkaa oleen kohta 30. Lapsena mulla ei ollut ystäviä, teini-iässä luulin kuuluvani joukkoon, mutta pian tajusin, että oikeestaan mua ei edes kaivata. Ammattikoulussa tuli uusia ystäviä, jotka kaikkosivat aika pian koulun loputtua. Kovasti koitin pitää yhteyttä, mutta pikkuhiljaa nekin suhteet rapistuivat. Kaikki tää yksinäisyys iskee joka vuosi syntymäpäivänä vasten kasvoja, kun kukaan ei onnittele. Tai no mies yleensä aamusin toivottaa hyvää syntymäpäivää, mutta tänä vuonna sekin jäi välistä. Ja näin kesällä facebook on täynnä kuvia ja päivityksiä polttarimeiningeistä ja häistä, kuten jokainen vuosi, itseäni vain ei ole kutsuttu yhtiinkään kemuihin mukaan. Ja miksipä olisi, kun ystäviä ei ole. Ainoat ihmiset elämässäni ovat mieheni, lapseni ja ne asiakkaat, joita töissä tapaan.
Olen aivan tottunut olemaan sekä ruma, että yksinäinen, mutta silti aina sillon tällön nää asiat nousee pintaan ja väkisinkin tulee mietittyä, että mitä mä täällä vielä teen..
Oon lapsesta asti kuullut olevani ruma ja siitä on sitten tullut ihan itsestäänselvyys. Olen ruma. Olen ruma kasvoilta ja vartalokin oli jo valmiiksi ruma ennen raskauksiakin. Raskaudet ovat sitten jättäneet vielä omat jälkensä ja näin ollen pidän mielelläni löysiä vaatteita, jotta löysään nahkaan uppoava housun vyötärö ei esimerkiksi näkyis. Sen lisäksi, että mahanahka roikkuu kaksin kerroin, napa roikkuu noin 4cm alempana kun ennen (navan kuoppa on kyllä tunnettavissa löysän nahan alla siinä missä se on ennenkin ollut) ja tyhjät rinnat roikkuu todella alhalla, sain raskauksien mukana myös ei-ulkonäöllisiä haittoja, kuten ärtyneen suolen ja jonkun asteisen kohdunlaskeuman.
Viimesimmän synnytyksen jälkeen (josta on yli vuosi aikaa) mies pyysi kerran ottamaan paidan pois seksin ajaksi. Otin, eikä enää sen jälkeen ole uusinut pyyntöään. Muuten ihana mies, mutta väkisinkin tuntuu siltä, etten näytä hyvältä hänenkään silmissä. Ja miksi näyttäisinkään?
Jos tarpeeksi itseinhoa ei löydy vielä niistä tunteista, joita kroppaani kohtaan tunnen, niin en taida olla ihmisenäkään kovin miellyttävä. Ikää alkaa oleen kohta 30. Lapsena mulla ei ollut ystäviä, teini-iässä luulin kuuluvani joukkoon, mutta pian tajusin, että oikeestaan mua ei edes kaivata. Ammattikoulussa tuli uusia ystäviä, jotka kaikkosivat aika pian koulun loputtua. Kovasti koitin pitää yhteyttä, mutta pikkuhiljaa nekin suhteet rapistuivat. Kaikki tää yksinäisyys iskee joka vuosi syntymäpäivänä vasten kasvoja, kun kukaan ei onnittele. Tai no mies yleensä aamusin toivottaa hyvää syntymäpäivää, mutta tänä vuonna sekin jäi välistä. Ja näin kesällä facebook on täynnä kuvia ja päivityksiä polttarimeiningeistä ja häistä, kuten jokainen vuosi, itseäni vain ei ole kutsuttu yhtiinkään kemuihin mukaan. Ja miksipä olisi, kun ystäviä ei ole. Ainoat ihmiset elämässäni ovat mieheni, lapseni ja ne asiakkaat, joita töissä tapaan.
Olen aivan tottunut olemaan sekä ruma, että yksinäinen, mutta silti aina sillon tällön nää asiat nousee pintaan ja väkisinkin tulee mietittyä, että mitä mä täällä vielä teen..
