Kovaa stressiä raskauden aikana kokeneita?

Hei, olen joutunut nyt ensimmäisen raskauden aikana kokemaan todella kovia. Vaikeiden tapahtumien vuoksi saan välillä pahoja paniikkihäiriöitä, ja vihan ja suuttumuksen tunteet lyövät välillä kunnolla päälle. Vaikeita tapauksia on vain edessä yhä, koska joudumme muun muassa tappelemaan taistelemaan oikeuksistamme asuntomme rakennuttajaa vastaan.

Viikkoja on vasta 13. Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta, ja nyt uusien vaikeuksien ja stressin edessä oletan vain, että keskenmeno tulee minä hetkenä hyvänsä - niin kovaa stressi hetkittäin on. Jos ei keskenmenoa, niin jotenkin oletan sikiön tästä kärsivän. Ei meinaa kuulla enää muuta, kuin masennuksen äänen.

Onko kohtalotovereita, jotka olisivat käyneet raskausaikana todella kovaa stressiä, ja terve lapsi olisi kuitenkin tullut? Tai kellään tietoa tällaisista tapauksista? Jotenkin tarvitsisi jotain valoa tunnelin päähän, olisi kiva kuulla edes yksi tarina siitä, miten jollekin olisi käynyt rankoissa olosuhteissa hyvin...

 

Moi.

Täältä saat kohtalotoverin. Mulla on toka raskaus menossa (myöskin hyvin stressipainotteinen!) ja ei ensimmäisenkään kohdalla niin helposti kaikki sujunut... Ymmärrän hyvin huolesi.

Esikoinen on täysin terve, syntyi ajallaan normaalikokoisena ja nyt kohta jo 5-vuotias älykäs tyttönen. Ei kannata lukea liikaa stressin vaikutuksesta vauvaan. Oikeastaan ainoa asia, jonka hänessä huomasin oli se, että saimme koliikin. Mutta liittyneekö tämäkään muuhun kuin siihen, että olimme esikoisen kanssa vähän epävarmempia aluksi jonka hän kyllä vaistosi.

Ensimmäisen raskauden aikana olimme melkein eronneet poikaystävämme kanssa, kun huomasin tulleeni raskaaksi. Päätimme jatkaa ja hyvä niin. Olin yrittäjä ja suunnitelmissa oli liikepaikan vaihto. Koulutin pari työntekijää ja muutettiin yrityksen sijainti ja remontoitiin, kun odotin 7 kuulla. Liikepaikka ei tuottanut odotettua tulosta ja työntekijät olivat kalliita. Ostettiin omakotitalo samaan aikaan ja muutettiin 1,5 kk ennen laskettua aikaa. Olin 2 päivää aikaisemmin työssä vielä, ennen kuin esikoinen syntyi. Lapsen syntymän jälkeen huomaat, mikä muutos on edessä... Hyvälläkin tavalla siis. Päätin lopettaa yritystoimintani lapsivuodeaikana ja työntekijät hoitivat tämän puolestani. Firmasta jäi velkaa yli 20 000 ja lappuja ja lippuja tuli joka päivä postilaatikosta. Ja sitten oli koliikki... ja sitten mies jäi työttömäksi.

4 vuoden taistelun jälkeen päätimme uskaltaa yrittää toista lasta, sillä lapsi on meille kaikki kaikessa - ajattelin, että yksi ei voi riittää. Seesteinen ja taloudellisesti tasapainoisempi jakso oli kestänyt jo jonkin aikaa, sillä olin itse joutunut mennä hyvin aikaisessa vaiheessa töihin ylimääräisten velkojen selvittämiseksi. No... karman laki tai jotain, mutta ei mennyt niin kuin strömsössä...

Samana päivänä avasimme talomme seinät, ja meillä paljastui homevaurio... Juu, kyllä. Ja samana päivänä mies lomautettiin töistä. Homevaurion selvittäminen, pelko pahimmasta ja kirjelmöinti tuottaa omaa tuskaansa, kyllä. Kaksi viikkoa tästä huomasin olevani raskaana. Niskaturvotusultrassa sikiöseulonnassa huomattiin poikkeava tulos, nt yli 3mm. Verikoe näytti, että olemme saamassa 1:6 todennäköisyydellä down-vauvan. Jouduin lapsivesipunktioon. (=traumaattinen kokemus!) Jouduin odottamaan tuloksia rv 19. Tulos oli terveet kromosomit!!!! Mies oli tätä ennen irtisanottu laittomin perustein, mutta onneksi juuri tämän vuoksi hän ei menettänyt liiton rahojaan. N. 3 kk:n kuluttua hän sai uuden työpaikan. Homevaurioinen talomme on onneksi korjauskelpoinen ja vaurio melko pieni, mutta edelliset omistajat eivät suostuneet korvaamaan mitään, vaikka olisivat olleet vastuussa. Emme jaksaneet oikeustoimia. Rv 25 todettiin avautumisepäily, jolloin ajattelin, että enää en kestä. Lapsi voisi kuolla. Seuraavana päivänä todettiin, että kyseessä oli lääkärin moka. Eilen vihdoin saimme lapselle ns. terveet paperit sillä mahdollinen sydänvika on poissuljettu.

Kaiken kärsimämme jälkeen toivon, että mitään ei enää tule kohdallemme. Voin kertoa, että lähellä kuilua on tullut oltua...

Yritä kuitenkin ajatella positiivisesti. Uskon, että stressin määrää liioitellaan. Muista levätä, syödä hyvin ja antaa itsellesi aikaa. Mitä kovempi koulu, sitä enemmän elämää osaa arvostaa.

Kaikkea hyvää.

 

Mikmik, kuulostaa hyvin tutulta. Minulla on vielä ensimmäinen vauva mahassa rv 21, joten valmiista lopputuloksesta en vielä tiedä. Olen myös kokenut tässä raskaudessa hyvin kovaa ahdistusta ja stressiä. Olen myös ollut asiasta kovasti huolissani. Ultrat ovat kuitenkin näyttäneet täysin terveen, aktiivisen ja hyvin kasvavan vauvan eli kaiken pitäisi olla kunnossa.

Olen aiemmin elämässäni kärsinyt toistuvista masennuksista ja ahdistuneisuushäiriöstä. Näihin minulla on ollut myös lääkitys joka tosin purettiin raskaustoiveitteni vuoksi. Alkuraskaus menikin yllättävän hyvin mielialan kannalta, mutta minulle kävi samoin kuin nimimerkille toivon, eli kärähdin tuosta alkuraskauden seulasta saaden riskilukeman 1:7. Minun kaltaiselle hermokimpulle tämä oli maailmanloppu ja menin ihan toimintakyvyttömäksi. Koko sen ajan tuosta kärähdyksestä lopulta lapsivesipunktion hyviin uutisiin, eli reilun kuukauden, kärsin erittäin kovasta ahdistuksesta. Tuolloin turvauduin psykiatrin valvonnassa rauhoittaviin lääkkeisiin (oxamin). Varmasti en olisi ilman lääkitystä pärjännyt. En tiedä onko sinulla lääkitystä masennukseen ja ahdistukseen mutta on syytä muistaa, että on olemassa lääkkeitä, joita voi turvallisesti raskauden aikana syödä. Itsekin pidän tämän koko ajan mielessä. Nyt mennään ilman lääkkeitä ja siihen pyritään että jatkossakin mielellään ilman lääkkeitä, mutta jos tilanne jostain syystä muuttuu niin lääkitys otetaan käyttöön. Vauvan kannalta se on parempi.

Kerro lääkärille huonosta olostasi - siihen on olemassa apua! Voimia paljon odotukseen.

 

Kiitos tsempistä... täytyy kysyä psykiatrilta noista raskauden aikaisista rauhoittavista. Masennuksenkin kanssa on tosi vaikeeta näin raskausaikana... jo ennen piti lopettaa kaikki masennuslääkkeet kun niistä kaikista tuli sivuoireita. Olen miettinyt, pitäisikö kysyä jonkinlaisen sähköhoidon tms. mahdollisuudesta. Se kai on uutena hoitona nykyisin mahdollista... saa nähdä onko julkisella.

 

Anukkio ja Mikmik: Sitä piti kanssa mainitseman, että mulla on myös ollut koko elämän ahdistusta. Esikoisen jälkeen kaikki järkyttävät elämänmuutokset laukaisivat mulla synnytyksen jälkeisen masennuksen sen jälkeen, kun vein lapseni hoitoon. Se oli liikaa + epäinhimilliset työolot päälle. Sain kans lääkityksen, sillä en nukkunut enää juuri lainkaan. Kannattaa hakea todellakin apua stressiin ja ahdistukseen hyvissä ajoin, ei ne neuvolassakaan kaikkea osaa ymmärtää. Onneksi odottajat pääsevät ns. jonon ohi helpommin...

Olen melko lailla ollut yllättynyt siitä, kuinka vähäistä kiinnostusta edellinen masennukseni on aiheuttanut neuvolassa. Olen sanonut monta kertaa, että kaiken stressin vuoksi pelkään masennuksen uusivan. Luultavasti minun pitää itse hakea ennakoivasti apua. Toisaalta osaan jo tunnistaa masennuksen oireet itsessäni siitä, että uni ei vain tule. Ja sitten pitääkin hakea apua ja nopeasti... :/

Kiinnittäkää huomiota parisuhteeseenne (jos olette) niin paljon kuin mahdollista. Ilman mieheni tukea en olisi jaksanut. Välillä sitä tukea kaipaa mieskin, samassa ahdingossa ollaan molemmat.

Kun yrittää ajatella asioista ne valoisimmat puolet niin jaksaa. Se lapsi on jotain uskomatonta ja ihanaa! (Välillä ei kuitenkaan aina tunnu siltä ja siitä ei pidä huolestua, on normaalia...)

Tsemppiä meille. Kyllä se tästä...

 

Tämä menee jo vähän etukäteen murehtimiseksi... mutta viime aikoina on tosi usein käynyt mielessä että en millään varmasti jaksa hoitaa vauvaa ja kotia, kun vauva syntyy. Tällä hetkellä kun en oikein jaksa siivota, laittaa ruokaa tai huolehtia omasta hygieniastakaan. Vuosikausien masennuksen historialla voi olla lähes varma, että synnytyksen jälkeistä masennusta varmasti tulee... Kaiken lisäksi meillä ei miehen kanssa ole samalla paikkakunnalla minkäänlaista "apuverkostoa", ei sukulaisia tms. jotka voisivat kotitöissä tai lapsenvahtina auttaa.

On käynyt mielessä, että onkohan lapsiperheiden esim. äidin pahan masennuksen ja tukiverkon puuttumisen takia mahdollista siinä alkuvaiheessa saada jonkinlaista kotiapua julkiselta puolelta, edes kerran viikossa siivousapua tms? Mieskin tiiviisti töissä siinä alkuvaiheessa... Jos, niin onkohan vaikean "taistelun" takana vai riittääköhän ihan psykiatrin lausunto (tarvitaanko ylipäätään)?

Olisi ehkä oman ketjunsa aihe, mutta täytyy sitten lähempänä aloittaa sellainen, jos ei täällä kellään tietoa. Juu, tsemppiä meille ja muillekin!

 

täälläpäin ainakin perhetyöntekijöitä ja aikuispsykiatria tekee kotikäyntejä.