V
"vieras"
Vieras
Onko muita joilla on jonkinasteisia traumoja liittyen liikkunnan harrastamiseen?
Saattaa kuulostaa typerältä, mutta tämä ahdistaa todella paljon.
Koululiikuntatunnit olivat kamalia ADHD.ni takia, en koskaan ymmärtänyt suullisia ohjeita/ymmärsin hitaammin kuin muut/en jaksanut kuunnella puoliakaan joka tarkoitti sitä että opin käytännössä kaikki pelit vasta tekemällä.
Häpesin tätä kovasti koska muita ärsytti hidas oppimiseni ja se etteivät säännöt tuntuneet pysyvän muistissa.
Olin ehkä hieman motorisesti kömpelö enkä hahmottanut aina suuntia minne pitää mennä, mitä tehdä ja miksi.
Monissa hidastempoisimmissa peleissä en kertakaikkiaan jaksanut keskittyä ja nopeatempoisemmissa taas en "osannut" olla mukana, eläytyä, heittäytyä, pelata täysillä muiden kanssa.
Muiden huudot ja pallon perässä juoksu niin tosissaan tuntui hassulta ja etäiseltä, en osannut mennä mukaan siihen tai ottaa tilanteita tosissani.
Teini-iässä masennuin enkä juurikaan harrastanut liikuntaa, lihoin vähän mutta kuitenkin olin kokoajan normaalipainon rajoissa ja terve.
Vanhemmat painostivat ja pakottivat liikkumaan, nälvivät painosta jatkuvasti.
Minut raahattiin usein väkisin repimällä ja minun itkiessäni harrastamaan jotakin liikuntaa mitä en olisi halunnut.
Nykyään, aikuisena haluaisin liikkua ja nautinkin siitä välillä.
Olen löytänyt niitä liikuntamuotoja missä olen hyvä,mistä nautin.
TARVITSEN liikuntaa ja haluan harrastaa sitä päivittäin.
Tämän kaiken pilaavat kuitenkin itkukohtaukset ja romahdukset sekä ahdistavat tunteet jotka hiipivät todella usein liikunnasta puhuttaessa/sitä harrastaessa mieleen.
Jokin ääni sisälläni alkaa irvailla että mitä sinä kuvittelet tekeväsi ja luuletko että tuo auttaa jotain, liikunta ei ole sinua varten, et osaa mitään, et pysty mihinkään, näytät naurettavalta, olet tuomittu olemaan liikkumatta IKINÄ ja treeni keskeytyy siihen.
Tunnen itseni typeräksi ja noloksi harrastaessani liikuntaa ja kuvittelen että muutkin ajattelet minusta niin.
Haluaisin päästä yli tästä ja tuntea että olen yhtä oikeutettu liikkumaan kuin kuka tahansa muukin ja että en näytä naurettavalta.
Haluaisin että nuo negatiiviset tunteet eivät aina hiipisi mieleen enkä romahtaisi kesken liikunnan.
Saattaa kuulostaa typerältä, mutta tämä ahdistaa todella paljon.
Koululiikuntatunnit olivat kamalia ADHD.ni takia, en koskaan ymmärtänyt suullisia ohjeita/ymmärsin hitaammin kuin muut/en jaksanut kuunnella puoliakaan joka tarkoitti sitä että opin käytännössä kaikki pelit vasta tekemällä.
Häpesin tätä kovasti koska muita ärsytti hidas oppimiseni ja se etteivät säännöt tuntuneet pysyvän muistissa.
Olin ehkä hieman motorisesti kömpelö enkä hahmottanut aina suuntia minne pitää mennä, mitä tehdä ja miksi.
Monissa hidastempoisimmissa peleissä en kertakaikkiaan jaksanut keskittyä ja nopeatempoisemmissa taas en "osannut" olla mukana, eläytyä, heittäytyä, pelata täysillä muiden kanssa.
Muiden huudot ja pallon perässä juoksu niin tosissaan tuntui hassulta ja etäiseltä, en osannut mennä mukaan siihen tai ottaa tilanteita tosissani.
Teini-iässä masennuin enkä juurikaan harrastanut liikuntaa, lihoin vähän mutta kuitenkin olin kokoajan normaalipainon rajoissa ja terve.
Vanhemmat painostivat ja pakottivat liikkumaan, nälvivät painosta jatkuvasti.
Minut raahattiin usein väkisin repimällä ja minun itkiessäni harrastamaan jotakin liikuntaa mitä en olisi halunnut.
Nykyään, aikuisena haluaisin liikkua ja nautinkin siitä välillä.
Olen löytänyt niitä liikuntamuotoja missä olen hyvä,mistä nautin.
TARVITSEN liikuntaa ja haluan harrastaa sitä päivittäin.
Tämän kaiken pilaavat kuitenkin itkukohtaukset ja romahdukset sekä ahdistavat tunteet jotka hiipivät todella usein liikunnasta puhuttaessa/sitä harrastaessa mieleen.
Jokin ääni sisälläni alkaa irvailla että mitä sinä kuvittelet tekeväsi ja luuletko että tuo auttaa jotain, liikunta ei ole sinua varten, et osaa mitään, et pysty mihinkään, näytät naurettavalta, olet tuomittu olemaan liikkumatta IKINÄ ja treeni keskeytyy siihen.
Tunnen itseni typeräksi ja noloksi harrastaessani liikuntaa ja kuvittelen että muutkin ajattelet minusta niin.
Haluaisin päästä yli tästä ja tuntea että olen yhtä oikeutettu liikkumaan kuin kuka tahansa muukin ja että en näytä naurettavalta.
Haluaisin että nuo negatiiviset tunteet eivät aina hiipisi mieleen enkä romahtaisi kesken liikunnan.
Olen hyväksynyt etten varmaan ikinä tule olemaan paras kirjoittaja/lukija, mutta se ei haittaa koska pärjään ihan hyvin näilläkin korteilla mitkä minulle on jaettu!
