kotonaolo tökkii?

[meriliina]

Olin ajatellut olla kotona siihen saakka, kun vauva on kaksivuotias. Mutta jo nyt vauva-aikana olen usein tylsistynyt tähän Tuntuu, että koko ajan täytyy kehitellä kamalasti ohjelmaa, että edes jotenkin pysyisi hyväntuulisena. Tuntuukin, että on ylivoimaista jaksaa henkisesti vielä yli vuosi kotona. Olin ajatellut, että nyt kotona olo on kivempaa kuin esikoisen vauva-aikaan, kun esikoisen vuoksi tulee käytyä leikkipuistoissa yms. ja niin onkin, mutta nämä sosiaaliset kontaktit eivät ilmeisesti mulle kuitenkaan riitä. Toki näen viikoittain ystäviänikin, joista suurin osa on lapsettomia - tosin mulla on aina lapset mukana. Mutta ehkä todellinen ongelma on se, että mieheni tekee tällä hetkellä todella pitkiä työpäiviä, enkä itse ehdi viettää omaa aikaa oikeastaan kuin tyyliin tunnin joka toinen viikko jos silloinkaan. Isovanhemmat asuvat kaukana, ja vauva vaatii vielä äidin imettäjäksi, joten muutakaan lapsenhoitoapua ei ole oikein helposti saatavilla. Syksyn ja talven pimeyttä ja hiljaisia leikkipuistoja kun ajattelen, alkaa jo nyt masentaa Kuitenkaan en haluaisi mennä töihinkään heti vanhempainvapaan jälkeen...ovatko tuntemukset kellekään tuttuja? Tuntuu, että lähes kaikki nauttivat suunnattomasti kotonaolosta, ja mulla onkin todella huono omatunto, kun en viihdy lasteni kanssa

 

[höpsistä]

Älä tunne huonoa omaatuntoa kun et "viihdy" kotona! Rakastat varmasti lapsiasi! Mä olin kotona siihen asti kun lapsi oli 1,2v ja sit takaisin töihin. Mun vaan oli PAKKO päästä pois kotoa! Tosin olen yksinhuoltaja joten olin todellakin aina yksin vauvani kanssa..

 

[4:n äiti, ei kirj]

Minullakin oli kahden ensimmäisen kanssa vaikeuksia, jotenkin rauhaton ja yksinäinen olo oli. Kahden viimeisimmän kanssa ei enää samaa tuskaisuutta tullut, vaikka vieläkin kodinhoito ja siivous kyllä tökkii...

Toivottavasti löydät jonkun kivan, samanhenkisen, vastaavassa asemassa olevan, joka voi yksinäisyyteen auttaa. Itse en oikein tullut juttuun muiden hiekkalaatikko-superäitien kanssa (en juuri laatikolla istunut), mutta tuurilla löytyi aina joku täyspäinen kaveriksi, sellainen, jonka ajatukset eivät pyörineet vain kodin ja tavarahankintojen ympärillä (ihan kuin jotakuta oikeasti kauheasti askarruttaisi kumisaappaiden tms hankinta...!)

Nyt kun nuorinkin lapsistani on jo 2,5v ja aloittaa tarhan nyt syksyllä, harmittelen sitä etten malttanut olla kotona kauempaa esikoisen ja nro2:n kanssa. Loppujen lopuksi se kotiaika meni sitten äkkiä nämä viimeiset kaksi kertaa, kunhan siihen kotiäitiyteen ensin pääsi sisälle. Ne hyvät kaveritkin auttoivat kummasti ja antoivat syyn olla touhuamatta kotihommia liikaa - vain pakolliset tein ja sen on kyllä nyt näköistäkin

 

[tuttu tunne,]

Täällä kanssa yksi joka ei viihdy kotiäitinä. Menin töihin heti äitiysloman päätytyttyä ja nyt ollut kesälomalla viisi viikkoa kahdestaan vauvan kanssa. Kyllä tuntuu välillä tosi tylsälle. Tosin näin aurinkoisena ilmana lomailu on ihanaa, mutta suurin osa lomasta satanut vettä, joten sisätiloissa tullut vietettyä aikaa ja tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Ajatuskin siitä, että viettäisin syksyn ja talven päivät kotona... Ei sovi mulle. Odotan siis innolla töihinpaluuta. Kun saan olla töissä päivät (6-8hx 4), osaan nauttia perhe-elämästäkin paremmin vapailla (kolme päivää viikossa) ja olla parempituulinen äiti. Silti, vaikka tuntuu kesälomat välillä pitkäveteisiltä, tulen olemaan jatkossakin kesän kotona (2kk). Kun pienokainen kasvaa, on varmaa helpompi lähteä liikenteeseen ja touhuta muutenkin enemmän kavereiden kanssa (siis lapsen kavereiden). Nyt kun pienokainen on vasta vuoden, tuntuu, että tässä kotisymbioosissa on todella kiinni.

 

[Mieluummin kotona]

Voi kuulkaa, nauttikaa nyt kerrankin kun on elämässä kiireetön jakso. Kyllä sinne työelämän kiireisiin jossain vaiheessa pääsee ja eläkeikään on vielä paljon matkaa. Töissä ollessa haikailette kenties taas takaisin kotiin. Minä aion viihtyä kotona sen kolme vuotta, ehkä pidempäänkin jos lisää lapsia tulee. Nautin nyt tästä "hengähdystauosta" täysillä, koska tiedän että töihin palattuani tätä tulee taatusti ikävä. Arjen pyörittäminen, kotityöt, siivous jne. eivät minullekaan erityisen hyvin maistu, mutta muuten on kiva olla lapsen kanssa, käydä kerhoissa, ulkoilla jne. Miettikääpä, kuinka vähän aikaa töissäkäyvät vanhemmat viettävät lastensa kanssa arkisin. Jos pääset klo 16 töistä, haet lapsen hoidosta, käytte kenties vielä kaupassa...sitten onkin jo pian lapsen nukkumaanmenoaika käsillä.

 

[vastoin kaikkia uskomuksia]

Heippa, minulle kävi toisin kuin olisin koskaan uskonut. Vielä odotusaikana olin ihan satavarma että palaan töihin todella nopeasti. Vaan toisin kävin. Vauvani on nyt puolivuotias ja ajatuskin töihinmenosta syksyllä vieroksuttaa. Olen viihtynyt kotona ihan älyttömän hyvin. No, en nyt tässä vastaa alkuunkaan siihen mitä ap kirjoitti, mutta siis, ymmärrän sinua hyvin. Itse olen ollut alkuun lähinnä hämmentynyt siitä että olen viihtynyt näin hyvin kotiäitinä. Haaveissani siintää jo toinen lapsikin.

Minua kiinnostaisikin tietää että onko tässä joku ikäjuttu mahdollisesti - että nuoremmat, vähemmän aikaa työelämässä olleet kaipaavat nopeammin takaisin? Itse olen jo 32-vuotias ja olen ehtinyt tehdä paljon töitä, joku voisi sanoa minua (ennen vauvaa, toki) uraohjukseksi. Aina oli sata deadlinea ja toiset sata neuvottelua, matkoja, kiirettä, painetta - luulin nauttivani siitä kaikesta ja toki myös paksusta palkkapussista. Nyt puolen vuoden kotonaolon jälkeen elämänrytmi on rauhoittunut ja koen että kerrankin minulla on AIKAA. Aikaa olla omalle äidilleni hyvä tytär, aikaa pitää kodistani huolta, aikaa harrastaa (kotona), aikaa tavata ja kuunnella ystäviä ja tuttavia. Aikaisemmin huolsin useita ystävyyssuhteitani kiireisellä lounastapaamisella kerran kuussa, nyt voin tehdä paljon muutakin.

Mielestäni on ihan turha potea huonoa omaatuntoa siitä että ei viihdy kotona. Ihan samoin kuin itse päätin viimein lopettaa huonon omatunnon potemisen siitä, että en olekaan se "uratykki" vaan pehmeämmät arvot ovat nostaneet elämässäni päätään.

Voisikto tehdä jotain pientä työntapaista kotona silloin kun vauvasi nukkuu tai ei muuten tarvitse äitiään? Kirjoittaa, jotain tietokonejuttuja, käsitöitä tms. Jotain joka olisi ihan sinun oma juttusi ja jolle voisit asettaa tavoitteita ja aikatauluja?

Itse sain myös samassa elämäntilanteessa olevia tuttavia avoimesta päiväkodista ja perhevalmennuksesta, seurakunnan kerhojakin kuulemma on. En usko että heistä tulee sydänystäviäni mutta heidän kanssaan on eri mukavaa käydä kävelyllä, ostarilla kahvilla jne. jolloin saa aikuiskontaktia ja ns. vertaistukea.

 

[Zannikka]

Minua kiinnostaisikin tietää että onko tässä joku ikäjuttu mahdollisesti - että nuoremmat, vähemmän aikaa työelämässä olleet kaipaavat nopeammin takaisin? Itse olen jo 32-vuotias ja olen ehtinyt tehdä paljon töitä, joku voisi sanoa minua (ennen vauvaa, toki) uraohjukseksi. Aina oli sata deadlinea ja toiset sata neuvottelua, matkoja, kiirettä, painetta - luulin nauttivani siitä kaikesta ja toki myös paksusta palkkapussista. Nyt puolen vuoden kotonaolon jälkeen elämänrytmi on rauhoittunut ja koen että kerrankin minulla on AIKAA. Aikaa olla omalle äidilleni hyvä tytär, aikaa pitää kodistani huolta, aikaa harrastaa (kotona), aikaa tavata ja kuunnella ystäviä ja tuttavia. Aikaisemmin huolsin useita ystävyyssuhteitani kiireisellä lounastapaamisella kerran kuussa, nyt voin tehdä paljon muutakin.

Itselläkin tässä on jo ikää 31 v, aina olen viihtynyt töissä tosi hyvin. Ehkä uraohjus voisi olla hiukan liioiteltu sana kuvaamaan minua, mutta työ on kyllä tuonut elämänsisältöä. Ekan lapsen jälkeen palasin töihin heti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen. Tämän toisen jälkeen aion tehdä samoin. Mä olen aina ajatellut tuota ikäjuttua ihan päinvastoin. Jos on ollut ihan vähän aikaa työelämässä eikä vielä siinä hektisessä pyörityksessä niin sisällä, voisi olla helpompaa ja mukavampaa jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Palkka ei ehkä silloin myöskään ole vielä kovin hyvä, joten rahallisestikaan kotonaolo ei ole suuri juttu. Kun on ollut vuosia vastuussa projekteista, henkilöstöstä ym., on töissä kiinni henkisesti, eikä hiekkalaatikolta saa samanlaista draivia. Mut kaikkihan me ollaan erilaisia, yksi tapa sopii jollekin ja toinen tapa jollekin muulle.

 

[tuttu tunne,]

Mielummin kotona:

"Voi kuulkaa, nauttikaa nyt kerrankin kun on elämässä kiireetön jakso. Kyllä sinne työelämän kiireisiin jossain vaiheessa pääsee ja eläkeikään on vielä paljon matkaa. Töissä ollessa haikailette kenties taas takaisin kotiin."

On varmaan vaikea ymmärtää, että kaikki eivät ole koti-ihmisiä. Ja työni ei ole ollut kiireistä ja todella eläkeikään on aikaa, mutta KAIPAAN töitä. Se ei tee siltä minusta huonoa äitiä vaan ihan normaalin työssäkäyvän äidin. Täällä olisi kiva jakaa kokemuksia samankaltaisten ajatusten kanssa painivien kanssa ILMAN, että joku tulee hehkuttamaan sitä, kuinka tärkeää on olla kotiäiti. Sama kun tuossa toisessa ketjussa,missä oli riitelevistä pariskunnista,niin jo sinne piti mennä siunailemaan, ettei voi ymmärtää...
Itse olen 35-vuotias ja työelämässä ollut siin noin 15 vuotta. Ja kyllä, olen miettinyt sitä, että työ vie suurimman osan arjesta, mutta niin vie monella muullakin. Mielummin olen onnellinen työssäkäyvä äiti, kun onneton kotiäiti. Ja tällä viimeisellä lauseella tarkoitan vain itseäni. Kun minulla on koti, työ, harrastukset tasapainossa olen parempi äiti lapselleni ja parempi puoliso miehelleni. Jos olisin jäänyt kotiin ajattellen vain lapseni parasta, siitä olisi seurannut vain "ruumiita".

 

[meriliina]

tuttu tunne: kyllä on tuttuja tunteita tosiaan! Mullakin on ikää "jo" 31v, eli en mäkään nyt ihan parikymppinen ole siis enää. Tein myös työtä, joka ei ollut erityisen hektistä, tykkäsin tästä työstäni kovasti. Olen myös ollut työssä, joka vei kaiken vapaa-ajan ja yöunetkin suurinpiirtein, sellaiseen työhön en kyllä kaipaa takaisin! Mutta ikävöin kai lähinnä ihmiskontakteja ja omaa aikaa. Nautin kyllä toisinaan kovastikin kotonaolosta, mutta olen huomannut, että eniten jaksan nauttia silloin, kun on ollut jotain muutakin puuhailtavaa ja olen nähnyt muitakin ihmisiä. Ja käyn kyllä joka päivä leikkipuistossa tai kaupungilla, ja syksyllä taas kerhoissa lasten kanssa. En siis nytkään ole neljän seinän sisällä oikeastaan koskaan koko päivää (paitsi jos lapset kipeinä tms), ja sehän tässä huolestuttaakin. Ehkä luonteeni on sosiaalisesti jotenkin vaativa tai jotain... Tiedän, että edes yksi oma harrastusilta/vko piristäisi kummasti. Kai täytyy jotenkin koittaa järjestää asiat niin, että pääsisin edes kerran viikossa jonnekin YKSIN. Tai siis ilman lapsia Täytyy sitten vaikka palkata jokin ulkopuolinen lastenhoitaja, jos muu ei auta.
Lasten välissä olin töissä 4pv/vko, ja tuo osittainen hoitovapaa tuntuikin ihan mun jutulta. Silti haluaisin nyt olla edes vähän aikaa "oikealla" hoitovapaallakin, kunhan vaan pää kestäisi

 

[Nuorempi äiti]

Mä kylä odotin äitiyslomaa kun kuuta nousevaa, vaikka työssä olinkin ollut vasta 3 vuotta. Kaipasin niin sitä lomaa ja sitä, että kotoa ei tarvitse lähteä aamulla mihinkään! Kun vauva alkoi olla lähelle vuoden, oli tosi rankkaa kun mikään touhu ei meinannut riittää.. piti keksiä jatkuvaa virikettä ja mielummin poissa kotoa. Puistossa istuskelu ei sopinut minulle joten oli tosi hankalaa. Sitten aloitinkin opiskelut ja poika meni hoitoon 10kk ikäisenä. Olin tosi innoissani päästessäni taas ihmisten pariin! Poikakin sai virikkeitä ja kavereita. Olihan tuo tosi rankkaa aika niin pienelle. Jos nyt päättäisin uudelleen, en veisi niin pientä vielä hoitoon.

Nyt odotan toista lasta ja on taas aivan ihana olla kotona! Veikkaan kuitenkin, että taas vuoden päästä olen ihan kypsä ja vien lapset mielelläni hoitoon.

 

[Pakko kysyä]

...siis millainen äiti mieluummin menee töihin kuin viettää aikaa oman lapsensa kanssa????

 

[Aikku*]

Pakko kysyä; no kuule, vaikkapa sellainen kuin oma äitini. Tai oikeastaan lähes kaikki suomalaiset äidit viime aikoihin asti. Kyllä se oli ihan heidän oma valintansa lähteä töihin loman jälkeen, muitakin ratkaisuja on aina ollut.

Mulle ei oo kyllä mitään traumoja tästä jäänyt, että mut vietiin hoitoon noin vuoden vanhana.Rakkautta ja turvallisuutta on silti lapsuudessa riittänyt. Miksi siitä jäis sen enempää traumoja nykylapsellikaan?

 

[Pakko kysyä]

Varmasti on monia pakottavia seikkoja, kuten taloudelliset tekijät jne., joiden takia sinne töihin on mentävä. Mutta että joku sanoo, ettei viihdy omien lastensa kanssa...Onpa kurja tilanne lastenkin kannalta jos äiti mieluummin tekee kaikkea muuta kuin viettää aikaa heidän kanssaan. Ja tietysti äidinkin kannalta, ettei jaksa omia lapsiaan.

 

[Voi jeesustelua sentään]

Varmasti on monia pakottavia seikkoja, kuten taloudelliset tekijät jne., joiden takia sinne töihin on mentävä. Mutta että joku sanoo, ettei viihdy omien lastensa kanssa...Onpa kurja tilanne lastenkin kannalta jos äiti mieluummin tekee kaikkea muuta kuin viettää aikaa heidän kanssaan. Ja tietysti äidinkin kannalta, ettei jaksa omia lapsiaan.

Oikeasti, eihän kukaan noin ole sanonut ettei viihdy omien lapsiensa kanssa. Usko tai älä mutta moni äiti sekä viihtyy lapsiensa kanssa että kaipaa myös työn tarjoamaa haastetta voidakseen itse hyvin. Eikös se kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva äiti kuitenkin ole lapselleen hyväksi?

Joten aika ikävää tulla syyllistämään niitä äitejä, jotka kokevat oman hyvinvointinsa edellyttävän muutakin kuin hiekkalaatikolla istumista. Kaikille naisille ei äitiys myöskään ole se elämän ainoa autuaaksi tekevä asia, vaan yksi hieno asia useamman muunkin asian muodostamassa paletissa. Ehkä sinulla ei asiat sitten ole näin hyvin`?

 

[meriliina]

Kyllä viihdynkin lasteni kanssa ja he ovat minulle kaikki kaikessa!! Mutta kun elämä on niin arkena kuin pyhänäkin pelkästään lasten kanssa oloa, ja mulle kuuluu kodinhoidostakin tällä hetkellä n.95%, niin välillä todellakin tuntuu, että pää hajoaa ja että jotain muutakin olisi keksittävä. Onneksi tämä on väliaikaista ja mies auttaa sitten taas myöhemmin enemmän.
Toki jotkut äidit viihtyvät erinomaisesti lasten kanssa vaikka vain neljän seinän sisällä, samoin kuin jotkut ihmiset viihtyvät vaikka ihan yksinkin kotonaan päivätolkulla näkemättä muita. Itse olen vain erilainen luonne, yksinolo tai tässä tapauksessa elämä ilman kunnollisia aikuiskontakteja ahdistaa. Ja nyt siis olen illatkin usein yksin lasten kanssa, enkä vain päivät

 

[pöhkömantti]

Ehkäpä tosiaan ongelmasi ei olekaan se, ettetkö viihdy kotona vaan se, että sinulla ei ole tarpeeksi vapaa-aikaa. Oletko miettinyt, että onko se töihin paluu ainoastaan se helpoin vaihtoehto, jota mietit? Onko mahdollista, että miehesi voisi tehdä vähän vähemmän reissuhommaa? Jos miehesi ansaitsee kivasti, niin voisitteko palkata lastenhoitajan, jolloin saisit säännöllisesti sitä ihan ikiomaa aikaa?

Minä jäin kahden lapsen yksinhuoltajaksi ja todellakin olin hirvittävät määrät aivan yksin lasten kanssa, kun ex-mies teki keikkahommaa ja vanhemmat asuvat kaukana ollen vielä työelämässä mukana. Niinpä oli pakko opetella selvitymiskeinoja esim. laitoin lapset nukkumaan iltaunille ja kävin muutaman kerran viikossa juoksemassa puoli tuntia kerrallaan (yleensä tein esim. 10 min kierroksen, kävin katsomassa, että nukkuvat ja jatkoin seuraavan kierroksen). Tiedetään, tiedetään, ettei lapsia saisi jättää hetkeksikään yksin, mutta minusta se oli pienempi paha, että itkevät yksin jonkun aikaa kuin että minä stressaantuneena pimahdan ja satutan lapsiani. Itselleni itsestäänselvyys oli kyllä se, että pidin lapsille unikoulua, joten oppivat nukkumaan hyvin jo puolivuotiaana.

Huomasin myös sen, että minun pitää löytää oma tapani olla äiti. Kun otti huumoria mukaan, kuuntelin päivän aikana omaa mielimusiikkiani, hyödynsin lasten päiväuniajat lepäämiseen tai vaikka jumppaamiseen (fyysinen rasitus oikeasti lisää stressinsietokykyä!!!), pidin huolta aikuisista ihmissuhteista vaikka puhelimitse tai sähköpostitse, niin sain voimaa jaksamiseen.

Aina, jos huomasin, että mieleni teki ravistella lasta lujaa tai jopa lyödä, niin joka kerran se oli merkki siitä, että tarvitsin irtiottoa lastenhoidosta. Sellaisessa tapauksessa saatoin soittaa vanhemmilleni ja tulin lasten kanssa viikonlopuksi yökylään, jolloin vanhempani hoitavat lapsia ja minä sain sitä ihan omaa aikaa. Lopulta onneksi sain MLL:n kautta hoitajatytön, joka sitten myöhemminkin kävi hoitamassa lapsia säännöllisesti. Siihen ei olisi ollut rahaa, mutta lopetin kaikki lehtitilaukset ja niillä rahoilla maksoin hoitopalkkion.

Ota kodinhoitotyöt rennommin, syökää vähän helpommin valmistettavia ruokia jne. Monet asiat ovat sellaisia, että ehkä tuntuu, että hyvän äidin merkki on jotakin sellaista, joka näkyy päällepäin (kauniit vaatteet vauvalla, viimeisen päälle silitetyt vaatteet, maton hapsut imuroitu järjestykseen). Pitää vain opetella ajattelemaan, että juuri nyt sellainen ei ole ajankohtaista. Kannattaa niillä viimeisillä voimilla levätä, jotta jaksaa olla lasten kanssa eikä suinkaan aloittaa ikkunapesua! Siivoamista ehtii tekemään koko loppuiän ja ne sotkut ehtivät odottaa, mutta pikkulapsivaihe ei ehdi odottamaan, vaan sen tilaisuuden menettää, jollei sitä käytä.