Minulla oli samansuuntaisia ajatuksia ennen lapsia ja esikoisen odotusaikana. Taustalla oli varmaankin sairaalakammo ja muutenkin epäluulo sairaalahenkilökuntaa kohtaan. Kotisynnytyskin käväisi mielessä, mutta mies oli ehdottomasti sitä vastaan. Ja hyvä näin, koska esikoisen synnytys pitkittyi kovin, eikä vauvaa saatu ulos muuten kuin imukupilla. Meillä keskimmäinenkin lapsi olisi ollut vaikuksissa, koska ison kokonsa(tämä havaittiin vasta siinä synnytystilanteesa) takia juuttui hartioista kiinni. Kaksi kätilöä tarvittiin vauvaa ulos kiskomaan, vauvalta murtui solisluu ja itse en tiedä miten olisin sen kaiken kestänyt ilman asianmukaista kivunlievitystä. Vasta kolmas lapsi tuli luomuna ja jos synnytykset aina menisivät niin hienosti, niin mikäs olisikaan kotosalla synnytellessä...mutta kun meilläkin jo 2/3 synnytyksestä on ollut hankalia, niin en ottaisi riskiä...
Ja mitä tulee siihen, että kyllä naisen kroppa tietää mitä tehdä synnytyshetkellä, itsekin ajattelin ennen esikoisen synnytystä noin, mutta kyllä se kaikki tulee niin uutena, kipu voi olla sietämätöntä jne, että ei siinä kyllä ensisynnyttäjä tiedä mistään mitään, vaikka olisi lukenut aiheesta kymmeniä kirjoja ja opiskellut asiaa. Joku ehkä kykenee pysymään tyynenä ja keskittymään muuhunkin kuin itseensä ja omiin tuntemuksiin, mutta väittäisin että loppujenlopuksi aika harva.
Mä vaan hiukan ihmettelen, miksi täältä palstalta näitä asioita kyselet ja jankkaat. Eikö jokin aktiivinen synnyts ry olisi se oikeampi paikka tiedonhakuun...?! Elii joko et ole asiaa selvitellyt yhtään tai sitten provoilet...veikkaan jälkimmäistä.