Mielestäni sisarusasioita ei kannata hirveästi miettiä eikä rakentaa päätöksiä sen pohjalta. Riippuu niin paljon luonteista, tulevatko ylipäätään toimeen keskenään. Voivat olla parhaat kaverukset tai sitten heitä joutuu jatkuvasti ohjaamaan erilleen. Sitä paitsi kasvaminen muuttaa asioita. Lapsena kovimmat riitapukarit voivat ollakin läheisimpiä aikuisina, kun taas "paita ja peppu" - tyyliin kasvaneet ajautua täysin erilleen.
Ikäeroista sanoisin, että siinäkin mikä tahansa voi toimia tai olla toimimatta. Totta kai sisaruus on kasvuiässä täysin erilaista, jos ikäeroa on vuosi tai jos sitä on 15 vuotta. Ja vaikka se olisi lapsuudessa minkälaista tahansa, niin jollakin tavalla kuitenkin muuttuu elämän varrella. Varmasti joka tilanteessa on aina jokin hyvä puoli, vaikkei menisikään omien toiveiden ja ajatusten mukaan.
Sitä en oikein ymmärrä, että ihmiset kauhistelevat sitä, että lähtisi lapsiasioissa ns. toiselle kierrokselle esikoisen / isompien lasten jo kasvettua. Eihän se ensinnäkään kuulu ulkopuolisille. Toinen kierros todennäköisesti menee rennommalla otteella kuin ensimmäinen ja siitä voi ehkä jopa nauttia enemmän. Toisaalta - kyllä meillekin on tokaistu, että "miten te taas jaksatte". Kaikki varmaan kokevat eri tavalla, mutta itselleni yhdenkään lapsen pikkulapsiaika ei ole ollut jotain, mikä pitää mahdollisimman nopeasti saada ohi, vaan päin vastoin, elämän parasta aikaa.
Ikäeroista sanoisin, että siinäkin mikä tahansa voi toimia tai olla toimimatta. Totta kai sisaruus on kasvuiässä täysin erilaista, jos ikäeroa on vuosi tai jos sitä on 15 vuotta. Ja vaikka se olisi lapsuudessa minkälaista tahansa, niin jollakin tavalla kuitenkin muuttuu elämän varrella. Varmasti joka tilanteessa on aina jokin hyvä puoli, vaikkei menisikään omien toiveiden ja ajatusten mukaan.
Sitä en oikein ymmärrä, että ihmiset kauhistelevat sitä, että lähtisi lapsiasioissa ns. toiselle kierrokselle esikoisen / isompien lasten jo kasvettua. Eihän se ensinnäkään kuulu ulkopuolisille. Toinen kierros todennäköisesti menee rennommalla otteella kuin ensimmäinen ja siitä voi ehkä jopa nauttia enemmän. Toisaalta - kyllä meillekin on tokaistu, että "miten te taas jaksatte". Kaikki varmaan kokevat eri tavalla, mutta itselleni yhdenkään lapsen pikkulapsiaika ei ole ollut jotain, mikä pitää mahdollisimman nopeasti saada ohi, vaan päin vastoin, elämän parasta aikaa.
Meillä mies on lupautunut menemään vasektomiaan kun yritys päätetään lopettaa, jottei mun tarvitse ottaa mitään hormonaalista tai muuta ehkäisyä enää. Mä en haluaisi enää tunkea kroppaani mitään mitä sinne ei sillä lailla kuulu ja mikä vaikuttaa näihin tasapainoihin. Mutten myöskään halua ylläriraskautta muutaman vuoden päästä enää.
En yleensä testaile mutta ehkä tällä kertaa mielenrauhan vuoksi sitten loppuviikosta, DPO12 tienoilla. 