Kotona olo ja jatkuva miettiminen ahdistaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ahdistunut
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

ahdistunut

Vieras
Olen ollut viimeiset 4 ja puoli vuotta kotona, esikoiseni on 4-vuotias ja kuopus 6kk.

Jostain syystä olen alkanut suorittaa äitiyttä, tätä on jo jatkunut pari vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta kotona menivät mukavasti, viihdyin hyvin lapseni kanssa ja oli onnellinen, normaali itseni. Se jälkeen, en tiedä mitä tapahtui, mutta jokainen päivä on yhtä kellon tuijotusta. Katson koko ajan milloin syödään, ulkoillaan ja nukutaan, mietin vain hetkeä, jolloin saan lapset yöunille ja saan olla hetken rauhassa yksin ja miehen kanssa.

En ole jotenkin läsnä lapsilleni, mietin vain mitä seuraavaksi pitää tehdä, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa. Mietin, mitä ruokaa kaapissa on, mitä tänään syödään, mitä huomenna syödään, syödäänkö "oikein" ja onko ruoka monipuolista, jaksanko kuoria aina perunat, katsooko esikoinen liikaa telkkaria, onko sukkahousut jo liian pienet, syökö vauva liikaa tuttia, syökö liikaa vai liian vähän soseita, ulkoillaanko aina samassa puistossa, näkeekö esikoinen tarpeeksi muita lapsia, mitä evääksi kerhoon, mitä eväitä muilla on, onko vauvalla liikaa vaatteita päällä vaunuissa, soittavatko naapurit sosiaaliviranomaisille kun esikoinen saa uhmaraivokohtauksen ja huutaa, vai soittavatko vasta kun vauva huutaa, miksi se huutaa, onko se tulossa kipeäksi.....

Käyn ylikierroksilla, mutta kuitenkin olen jotenkin ihan voimaton ja tuntuu, että elämä tässä kotona tekee minut pikkuhiljaa hulluksi. Mietin koko ajan jotakin.

Olenko ollut liian kauan kotona vai olenko masentunut vai ihan normaali kotiäiti, joka koittaa selvitä arjesta? Miten te muut, nautitteko elämästänne kotona?

Lapsiani ja miestäni rakastan yli kaiken, mutta haluaisin vain hetken olla rauhassa, olla miettimättä mitään tai ketään.
 
Musta tuo on aika normaalin kuuloista!

Ovatko lapsesi terveitä? Ajattele jos eivät olisi, miten rankaksi elämä silloin muuttuisi?

Itselläni on henkisesti rankka kausi meneillään. Kotona olen ollut nelisen vuotta, kaksi lasta.

Oma terveys alkaa reistailee, pitäisi irtisanoutua pas___sta työpaikasta. Etsiä fyysisestikin kevyempi. Hoitopaikat täytyisi sitten myös hakea.

Tuleva kesä ahdistaa, joutuuko pikkuiseni (nyt 2v5kk) taas alavartalokipsiin :( Siinä oli jo vuosi sitten. Elämää on synkistänyt perheessämme kuopuksen pitkälle edennyt lonkkaluksaatio. Hoidot alkoivat melkein vuosi sitten. Ihmeen kaupalla olen jaksanut sinnitellä. Toki mies auttaa, mutta hän käy myös töissä. Toki kipsausta ennen on iso lonkkaleikkaus.
En millään haluaisi "uhrata" taas tulevaa kesää kipsin kanssa pyörittelyyn. Huonoja öitä, ei uimarantareissuja, heikkaleikkejä... Mitään "normaalia" 2,5v juttuja! Esikoinen 4v. jää myös paljosta paitsi.

Hoitovirhevalituskaan ei mennyt läpi. Suorastaan masentaa kun ei kukaan myönnä mitään! Niin vaikeasti on ollut muka huomattavissa, ei lääkäritkään lapsen kävelystä nähneet...

Ainut mikä saa minut nyt positiivisemmaksi, on tieto että ehkä lapsi on elokuun puolessa välin ehkä valmis? :) Ehkä viimein uskaltaa huokaista...

Anteeksi omanapaisuus, mutta minusta sinulla on asiat aika hyvällä mallilla :) Kevät tekee tuloaan, jospa mielikin virkistyisi samalla!
 
Minulle käy aina noin, kun olen liian pitkään ilman aikuisseuraa lasten kanssa kolmistaan. Siksi olenkin yrittänyt järjestää meille aikuiskontakteja, niin että minä saan omille ajatuksilleni kaikupohjaa aikuisilta, suosittelen lämpimästi! =)
 
Kirjoitinko minä tämän? Olisin voinut, täällä täsmälleen sama tilanne!

Kaipa se on normaalia vaikka itseäni eniten suututtaakin juuri tuo kun tuntuu ettei ole lapsille läsnä kun muuta asiat pyörii mielessä. Kotona on paljon puuhaa koko ajan, koko ajan saa olla jotain tekemässä. En tiedä muuta kuin sen että yritän aina pienen hetken päivästä rauhoittaa kokonaan lapsille, leikkituokio.
Käydään kerhoissa ja ihmisten ilmoilla. Löysin itselleni mieluisan harrastuksen jonne pääsen iltaisin, se on piristänyt kovasti. Saa höpötellä aikuisten kanssa rauhassa tai sitten puurtaa yksinään, ihan fiiliksen mukaan. Se on kyllä henkireikä.
 
Mietin koko ajan jotakin.

Olenko ollut liian kauan kotona vai olenko masentunut vai ihan normaali kotiäiti, joka koittaa selvitä arjesta? Miten te muut, nautitteko elämästänne kotona?

Olen ehkä vähän samanlainen ja minulla asioista huolestuminen ja niiden pohtiminen vähintään kymmenkertaistuivat kun menin töihin. Saattaa olla, että koti on paras paikka sinulle tällä hetkellä, joten nauti kun vielä voit olla kuitenkin leppoisissa oloissa! Työssä et ehkä pärjäisikään mietteinesi...
 

Yhteistyössä