A
ahdistunut
Vieras
Olen ollut viimeiset 4 ja puoli vuotta kotona, esikoiseni on 4-vuotias ja kuopus 6kk.
Jostain syystä olen alkanut suorittaa äitiyttä, tätä on jo jatkunut pari vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta kotona menivät mukavasti, viihdyin hyvin lapseni kanssa ja oli onnellinen, normaali itseni. Se jälkeen, en tiedä mitä tapahtui, mutta jokainen päivä on yhtä kellon tuijotusta. Katson koko ajan milloin syödään, ulkoillaan ja nukutaan, mietin vain hetkeä, jolloin saan lapset yöunille ja saan olla hetken rauhassa yksin ja miehen kanssa.
En ole jotenkin läsnä lapsilleni, mietin vain mitä seuraavaksi pitää tehdä, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa. Mietin, mitä ruokaa kaapissa on, mitä tänään syödään, mitä huomenna syödään, syödäänkö "oikein" ja onko ruoka monipuolista, jaksanko kuoria aina perunat, katsooko esikoinen liikaa telkkaria, onko sukkahousut jo liian pienet, syökö vauva liikaa tuttia, syökö liikaa vai liian vähän soseita, ulkoillaanko aina samassa puistossa, näkeekö esikoinen tarpeeksi muita lapsia, mitä evääksi kerhoon, mitä eväitä muilla on, onko vauvalla liikaa vaatteita päällä vaunuissa, soittavatko naapurit sosiaaliviranomaisille kun esikoinen saa uhmaraivokohtauksen ja huutaa, vai soittavatko vasta kun vauva huutaa, miksi se huutaa, onko se tulossa kipeäksi.....
Käyn ylikierroksilla, mutta kuitenkin olen jotenkin ihan voimaton ja tuntuu, että elämä tässä kotona tekee minut pikkuhiljaa hulluksi. Mietin koko ajan jotakin.
Olenko ollut liian kauan kotona vai olenko masentunut vai ihan normaali kotiäiti, joka koittaa selvitä arjesta? Miten te muut, nautitteko elämästänne kotona?
Lapsiani ja miestäni rakastan yli kaiken, mutta haluaisin vain hetken olla rauhassa, olla miettimättä mitään tai ketään.
Jostain syystä olen alkanut suorittaa äitiyttä, tätä on jo jatkunut pari vuotta. Ensimmäiset kaksi vuotta kotona menivät mukavasti, viihdyin hyvin lapseni kanssa ja oli onnellinen, normaali itseni. Se jälkeen, en tiedä mitä tapahtui, mutta jokainen päivä on yhtä kellon tuijotusta. Katson koko ajan milloin syödään, ulkoillaan ja nukutaan, mietin vain hetkeä, jolloin saan lapset yöunille ja saan olla hetken rauhassa yksin ja miehen kanssa.
En ole jotenkin läsnä lapsilleni, mietin vain mitä seuraavaksi pitää tehdä, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa. Mietin, mitä ruokaa kaapissa on, mitä tänään syödään, mitä huomenna syödään, syödäänkö "oikein" ja onko ruoka monipuolista, jaksanko kuoria aina perunat, katsooko esikoinen liikaa telkkaria, onko sukkahousut jo liian pienet, syökö vauva liikaa tuttia, syökö liikaa vai liian vähän soseita, ulkoillaanko aina samassa puistossa, näkeekö esikoinen tarpeeksi muita lapsia, mitä evääksi kerhoon, mitä eväitä muilla on, onko vauvalla liikaa vaatteita päällä vaunuissa, soittavatko naapurit sosiaaliviranomaisille kun esikoinen saa uhmaraivokohtauksen ja huutaa, vai soittavatko vasta kun vauva huutaa, miksi se huutaa, onko se tulossa kipeäksi.....
Käyn ylikierroksilla, mutta kuitenkin olen jotenkin ihan voimaton ja tuntuu, että elämä tässä kotona tekee minut pikkuhiljaa hulluksi. Mietin koko ajan jotakin.
Olenko ollut liian kauan kotona vai olenko masentunut vai ihan normaali kotiäiti, joka koittaa selvitä arjesta? Miten te muut, nautitteko elämästänne kotona?
Lapsiani ja miestäni rakastan yli kaiken, mutta haluaisin vain hetken olla rauhassa, olla miettimättä mitään tai ketään.
Siinä oli jo vuosi sitten. Elämää on synkistänyt perheessämme kuopuksen pitkälle edennyt lonkkaluksaatio. Hoidot alkoivat melkein vuosi sitten. Ihmeen kaupalla olen jaksanut sinnitellä. Toki mies auttaa, mutta hän käy myös töissä. Toki kipsausta ennen on iso lonkkaleikkaus.
Ehkä viimein uskaltaa huokaista...