N
Nanna-Sanna
Vieras
Lapsuudestahan ja äidin opettamasta mallista tämä taitaa juontaa, jatkuva pelko milloin mistäkin. "Nainen ja äiti ei ole kyllin hyvä jos elelee huolettomasti tai näyttää sille ettei olisi huolissaan".
Ambulanssin ääntä pitää säikähtää, sehän voi olla hakemassa jotain omaista. Jos lapsi ei tule sovittuun aikaan kotiin, pitää pelätä pahinta. Jos itsellä on joku pieni vaiva, siitä pitää pelätä pahinta myös ja säntäillä lääkäriin. Töissä pitää olla täydellinen, tarkkailla itseään ettei tee virheitä. Öisin pitää nukkua koiran unta, olla valmiina pomppaamaan ylös jos joku narahtaa jossain. Kuolemaa pitää myös aina pelätä.
Vähän tähän malliin olen kasvatukseni saanut... Nuorempana meni hyvin, mutta nyt nämä opit nostavat päätään kovasti, tunkevat taka-alalta kimppuun.
Näyttää että omasta äidistä on kuitenkin tullut vanhetessaan kova, hänelle ei voi huolistaan puhua. Hän myös suhtautuu nykyisin aika julmasti tiettyihin asioihin, se hämmentää.
Aivankuin hän olisi kaatanut oman hysteriansa minuun ja on nyt itse vapaa.
Jos satun jostain iloitsemaan tai odottamaan jotain innokkaana, sitä ei montaa minuuttia kestä. Tulee sellainen olo, että ei ole oikeutta nyt riemuita mistään kun on kuitenkin joku asia joka on huonosti.
Onhan niitä murheen aiheita aina elämässä, isompia ja pienempiä. Mutta ne tahtovat saada mielettömät mittasuhteet ja pelkään kaikkea jo etukäteen. En osaa iloita enään pienistä asioista.
Masentunut en ehkä ole, mutta ylijännittynyt kylläkin.
Onko kohtalontovereita ja miten te saatte rentoutettua itseänne?
Ambulanssin ääntä pitää säikähtää, sehän voi olla hakemassa jotain omaista. Jos lapsi ei tule sovittuun aikaan kotiin, pitää pelätä pahinta. Jos itsellä on joku pieni vaiva, siitä pitää pelätä pahinta myös ja säntäillä lääkäriin. Töissä pitää olla täydellinen, tarkkailla itseään ettei tee virheitä. Öisin pitää nukkua koiran unta, olla valmiina pomppaamaan ylös jos joku narahtaa jossain. Kuolemaa pitää myös aina pelätä.
Vähän tähän malliin olen kasvatukseni saanut... Nuorempana meni hyvin, mutta nyt nämä opit nostavat päätään kovasti, tunkevat taka-alalta kimppuun.
Näyttää että omasta äidistä on kuitenkin tullut vanhetessaan kova, hänelle ei voi huolistaan puhua. Hän myös suhtautuu nykyisin aika julmasti tiettyihin asioihin, se hämmentää.
Aivankuin hän olisi kaatanut oman hysteriansa minuun ja on nyt itse vapaa.
Jos satun jostain iloitsemaan tai odottamaan jotain innokkaana, sitä ei montaa minuuttia kestä. Tulee sellainen olo, että ei ole oikeutta nyt riemuita mistään kun on kuitenkin joku asia joka on huonosti.
Onhan niitä murheen aiheita aina elämässä, isompia ja pienempiä. Mutta ne tahtovat saada mielettömät mittasuhteet ja pelkään kaikkea jo etukäteen. En osaa iloita enään pienistä asioista.
Masentunut en ehkä ole, mutta ylijännittynyt kylläkin.
Onko kohtalontovereita ja miten te saatte rentoutettua itseänne?