Kotikonsteja ahdistuksen ja pelon lieventämiseen

[Nanna-Sanna]

Lapsuudestahan ja äidin opettamasta mallista tämä taitaa juontaa, jatkuva pelko milloin mistäkin. "Nainen ja äiti ei ole kyllin hyvä jos elelee huolettomasti tai näyttää sille ettei olisi huolissaan".
Ambulanssin ääntä pitää säikähtää, sehän voi olla hakemassa jotain omaista. Jos lapsi ei tule sovittuun aikaan kotiin, pitää pelätä pahinta. Jos itsellä on joku pieni vaiva, siitä pitää pelätä pahinta myös ja säntäillä lääkäriin. Töissä pitää olla täydellinen, tarkkailla itseään ettei tee virheitä. Öisin pitää nukkua koiran unta, olla valmiina pomppaamaan ylös jos joku narahtaa jossain. Kuolemaa pitää myös aina pelätä.
Vähän tähän malliin olen kasvatukseni saanut... Nuorempana meni hyvin, mutta nyt nämä opit nostavat päätään kovasti, tunkevat taka-alalta kimppuun.
Näyttää että omasta äidistä on kuitenkin tullut vanhetessaan kova, hänelle ei voi huolistaan puhua. Hän myös suhtautuu nykyisin aika julmasti tiettyihin asioihin, se hämmentää.
Aivankuin hän olisi kaatanut oman hysteriansa minuun ja on nyt itse vapaa.

Jos satun jostain iloitsemaan tai odottamaan jotain innokkaana, sitä ei montaa minuuttia kestä. Tulee sellainen olo, että ei ole oikeutta nyt riemuita mistään kun on kuitenkin joku asia joka on huonosti.
Onhan niitä murheen aiheita aina elämässä, isompia ja pienempiä. Mutta ne tahtovat saada mielettömät mittasuhteet ja pelkään kaikkea jo etukäteen. En osaa iloita enään pienistä asioista.
Masentunut en ehkä ole, mutta ylijännittynyt kylläkin.

Onko kohtalontovereita ja miten te saatte rentoutettua itseänne?

 

["milka"]

onhan meitä et ole yksin.monesti olo on ihan turta kun vaan päivät kuluu tolleen..itse olen siirtänyt moisia ajatuksia ja olotiloja keksimällä paljon tekemistä,siivoiluja,ulkoilua,koirat auttaa mukavasti..kun on tekemistä,ei pääse aina ajattelemaan kaikkea inhottavaa ja harrastukset on yksi hyvä asia,kasvien,kukkien,yms hommaaminen ja puutarhakirjojen lukeminen ja ruokakirjat ja uudet ruokakokeilut piristää kummasti.

 

[Madicken04]

Huh, kuulosti rankalta jo noin luettuna... :hug:

Itsellä ei ole samanlaista ollut, mutta tietyllä tapaa olen ollut suoriutuja ja vähän turhan murehtia ja yleisetsi varovainen. Jollain lailla ilon takana piilossa se ajatus että kohta voi tapahtua jotain ikävää...

Nykyisin olen tuosta päässyt aika hyvin eroon, tai siis tosi hyvinkin. Ensimmäinen iso askel oli kehitysvammaisen lapsen syntyminen. Kun oltiin kotiuduttu vauvan kanssa, mies luki netistä että kaikilla down-ihmisillä on viimeistään 40v iässä alkanut alzheimer. Vanhusten kanssa töskennelleenä näin jo sieluni silmin pojan siellä osastolla pyörimässä ja se ahdisti... Kunnes sitten tajusin että hetkonen, olen itse 28v ja lapseni 4vrk ja minä tässä itken sitä millaista on kun hän joskus täyttää 40vv. Täysin tietämättömänä siitä elääkö edes kumpikaan meistä tuohon ikään asti.

Silloin tein jonkinlaisen päätöksen siitä että tänä päivänä pyritään elämään vain niitä tämän päivän suruja ja murheitä ja ennen kaikkea iloitsemaan näistä tämän päivän positiivisista asioista. Kyllä ne huomisen huolet tulevat vaikkei niitä enempää odottaisikaan, mutta tämän päivän ilot jäävät elämättä jos emme anna niille sitä aikaa. =)

 

[Mep]

Mun äiti on juuri tuollainen "paniikki-pirkko"....nuorempana minäkin saatoin hätääntyä tosissaan (jalat valahti veltoiksi) vaikka töissä jostakin mokasta, mutta elämän kokemuksen karttuessa olen huomannut, että pahinta yleensä on se etukäteen murehtiminen ja ketäs se hyödyttää?

Mitä JOS mitään kamalaa ei tapahdukaan? Kuinka todennäköinen pelkosi aihe on oikeasti?

Turhaan on silloin valvonut yön ja pähkinyt jotakin joutavaa. Miten paljon siinä menettääkään elämästä!
Ja vaikka jotain pientä sattuisikin, niin mitä sitten? Ei taivas putoa niskaan kuitenkaan ja useinmiten asiat vaan hoidetaan sen hetkisen tilanteen mukaan.

Pelko on suurin vihollisemme, ei elämä itse.

 

["vieras"]

Meillä oli aina niin, että äiti stressasi ja murehti kaikkea ja vaati huomiota ja sitten kun tämän tavan oli saanut tartutettua lapsiinkin, niin lasten huolet olivatkin hänen mielestään täysin vähäpätöisiä. Reilu etäisuuden ottaminen helpottaa.

 

[sama täällä]

Helpottavaa kuulla, etten ole ainoa. Usein mietin, että olenko ainut, johon on istutettu tämä synkkyys. Meillä se kulkee suvussa ja pelkään, että itse tartutan saman omiin lapsiin. Siksi yritän olla puhumatta ajatuksistani ääneen . Itselläni säännöllinen liikunta auttaa...se tuo paremman mielen ja rentouttaa...

 

["Viipi"]

Meillä kaiken kauhean lisäksi äiti harrasti pelottelua ja säikyttelyä lapsuudessani ja aikuisuudessanikin.
Lapsuudessa minut kutsuttiin puhutteluun tyyliin" Tuuppas vähän tänne, mulla olis sulle asiaa!". Ja asia jatkui "Minäpä tiedän sinusta yhden asian..." ja tiukkaa tuijotusta "Hahah, sinähän punastut. Niin sitä vaan että naapurin Maija oli nähnyt että kävit koulun jälkeen kaupassa, ostit vissiin karkkia, ei mulla muuta"
Aikuisena asuimme jonkun vuoden vanhempieni naapurissa. Kun olin lasten kanssa pihalla, äiti huuteli aidan takaa hyvin totisena "Tuus vähän tänne, mulla on sulle asiaa. Tuu tuu nyt, tää pitää nyt selvittää".
Kyse oli ehkä jostain siitä, että lapset olivat jättäneet pihan ajotielle lelujaan enkä ollut kerännyt niitä pois, kuinka olin niin huolimaton.
Opin todellakin säikkymään, että onko oikeasti jotain kamalaa sattunut. Pelkäsin aina mennä pihalle kun sielä oli kuitenkin säikyttelyä luvassa.
Joskus oli myös sellaisia säikäyksen aiheita että "Minäpä tiedän yhden teidän salaisuuden...tuo teidän Veeti kertoi..." Ja tiukkaa tuijotusta kunnes punastun tai alan hikoilemaan. "Niin, se Veeti paljasti salaisuuden että äiti ja isi pussasivat toisiaan".

Äiti myös delegoi minua suvun vanhimmille piristykseksi. Ilmoitti minulle, että on luvannut että menen Isotädin luo lasten kanssa kun isotäti saattaa kuolla koska vain, käyt piristämässä sitä. Minä lupasin jo että menet, et sinä VOI kieltäytyä.
Kerrran oli luvannut minut leikkaamaan erään papparaisen hiuksia. Oli sillon todellakin jotain muuta oman perheen menoa niin en juuri silloin voinut mennä. Minun itse piti luonnollisesti soittaa ja perua tämä luvattu menoni ja apuni siltä päivältä. Pappa ehti kuolla, oli hyvin sairaana sillä hetkellä.
Siitä sain kuulla että "Hohhoi, niiin, eipä tarvinut nyt sinun sitten leikata sitä tukkaa, pääsit helpolla"

Siis tuntuu sille, että minun pitäisi kantaa huolta kaikista maailman ihmisistä. Aivan kuin minulla olisi vain tyhjää aikaa, lasten hoito kotona ei ole mitään.

Pelkään jokaista äidin viestiä ja soittoa mitkä puhelimeen tulee, mitä olen taas tehnyt tai jättänyt tekemättä, mitä salaista minusta on tullut ilmi.

 

[Jänishousuäiti]

Helpottavaa kuulla, etten ole ainoa. Usein mietin, että olenko ainut, johon on istutettu tämä synkkyys. Meillä se kulkee suvussa ja pelkään, että itse tartutan saman omiin lapsiin. Siksi yritän olla puhumatta ajatuksistani ääneen . Itselläni säännöllinen liikunta auttaa...se tuo paremman mielen ja rentouttaa...

Minä myös yritän olla lasten nähden tehokas, reipas ja tomera. Kerran vanhempi lapsista tuumasi kaverilleen että "Meidän äiti se ei pelkää mitään!"
Huh, hyvin olen siis saanut peitettyä sen että olen paniikissa ja ahdistunut 24/7

 

["vieras"]

Toi oli hirmu viisaasti sanottu, että pelko on suurin vihollinen eikä elämä! Yritän muistaa tuon hetken aikaa, sillä olen itsekin hirmu kova murehtimnaan ja sen takia tulevaisuus pelottaa minua joskus ahdistavan paljon, koska "kuitenkin jotain pahaa tapahtuu.."

 

[Keittiönoita]

Mulla muuten samanlainen äiti paitsi että ei ole mitenkään kovettunut vanhemmiten. Kun lapset oli pieniä, tunnistin itsessäni samoja pelkoja. Mun silmiini osui aina uutisissa ja lehdissä kaikki kauheus, mitä voisi tapahtua. Jammu Siltavuoren tapaus sattui juuri esikoisen ollessa pikkutyttö ja huoli omasta lapsesta ja lapsensa tulevaisuudesta oli niin ahdistava, että se välillä muistutti jo paniikkikohtausta. Tunsin olevani yksin suojelemassa puolustuskyvyttömiä lapsiani pahalta maailmalta.

Aika kuitenkin auttoi ja mitä isommaksi lapseni tulivat, sitä vähemmän tarvitsi olla enää huolissaan samoista asioista. Toki tuli sitten aina uusiakin huolia, mutta niin vaan sitä kuitenkin huomasi, että lapseni osaavat tehdä ihan järkeviä ratkaisuja ja huoleni sen suhteen, että tekisivät jotain tosi typerää, oli tarpeeton. Opettelin myös olemaan huolehtimatta huomisen asioita. Vaikka mulla kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia onkin, elän silti vahvasti tässä hetkessä. Eilistä en saa takaisin, huomista ei ehkä tulekaan, joten parempi nauttia kaikesta siitä, mitä juuri nyt on.

 

["vieras"]

[QUOTE="Viipi";23070488]Meillä kaiken kauhean lisäksi äiti harrasti pelottelua ja säikyttelyä lapsuudessani ja aikuisuudessanikin.
Lapsuudessa minut kutsuttiin puhutteluun tyyliin" Tuuppas vähän tänne, mulla olis sulle asiaa!". Ja asia jatkui "Minäpä tiedän sinusta yhden asian..." ja tiukkaa tuijotusta "Hahah, sinähän punastut. Niin sitä vaan että naapurin Maija oli nähnyt että kävit koulun jälkeen kaupassa, ostit vissiin karkkia, ei mulla muuta"
Aikuisena asuimme jonkun vuoden vanhempieni naapurissa. Kun olin lasten kanssa pihalla, äiti huuteli aidan takaa hyvin totisena "Tuus vähän tänne, mulla on sulle asiaa. Tuu tuu nyt, tää pitää nyt selvittää".
Kyse oli ehkä jostain siitä, että lapset olivat jättäneet pihan ajotielle lelujaan enkä ollut kerännyt niitä pois, kuinka olin niin huolimaton.
Opin todellakin säikkymään, että onko oikeasti jotain kamalaa sattunut. Pelkäsin aina mennä pihalle kun sielä oli kuitenkin säikyttelyä luvassa.
Joskus oli myös sellaisia säikäyksen aiheita että "Minäpä tiedän yhden teidän salaisuuden...tuo teidän Veeti kertoi..." Ja tiukkaa tuijotusta kunnes punastun tai alan hikoilemaan. "Niin, se Veeti paljasti salaisuuden että äiti ja isi pussasivat toisiaan".

Äiti myös delegoi minua suvun vanhimmille piristykseksi. Ilmoitti minulle, että on luvannut että menen Isotädin luo lasten kanssa kun isotäti saattaa kuolla koska vain, käyt piristämässä sitä. Minä lupasin jo että menet, et sinä VOI kieltäytyä.
Kerrran oli luvannut minut leikkaamaan erään papparaisen hiuksia. Oli sillon todellakin jotain muuta oman perheen menoa niin en juuri silloin voinut mennä. Minun itse piti luonnollisesti soittaa ja perua tämä luvattu menoni ja apuni siltä päivältä. Pappa ehti kuolla, oli hyvin sairaana sillä hetkellä.
Siitä sain kuulla että "Hohhoi, niiin, eipä tarvinut nyt sinun sitten leikata sitä tukkaa, pääsit helpolla"

Siis tuntuu sille, että minun pitäisi kantaa huolta kaikista maailman ihmisistä. Aivan kuin minulla olisi vain tyhjää aikaa, lasten hoito kotona ei ole mitään.

Pelkään jokaista äidin viestiä ja soittoa mitkä puhelimeen tulee, mitä olen taas tehnyt tai jättänyt tekemättä, mitä salaista minusta on tullut ilmi.[/QUOTE]
Aivan karmeaa :O.

 

[vieras.]

Tutulta kuulostaa. Ihan ensisijainen neuvo on pysähtyä silloin kun ahdistus nousee: Mitä hyötyä minun on pelätä etukäteen? Jos jotain pahaa tapahtuu, voinko tehdä asialle jotain? Jos en voi asiaa ennustaa, miksi minun täytyy pelätä etukäteen? Entä jos asiat sujuukin hyvin ja pelkään, miksi minun pitäisi menettää ilo ahdistukselle? Miksei minulla mukamas olisi oikeutta nauttia siitä ainoasta elämästä mikä on minulle suotu? Miksi minun pitäisi olla jokin muiden tunteiden roskakori jotta heillä olisi hyvä olla? jne. Ja korostan vielä, että tärkeää on opetella ajattelemaan tällaisia kysymyksiä tilanteen ollessa päällä. Toki tilanne on hyvä purkaa jälkikäteenkin, mutta ahdistuksen tuntemisen kannalta se on jo vähän myöhäistä.

Sen sijaan "normaalitilassa" kannattaakin kerätä sitä voimaa tapella vastaan. Harrasta itsetutkiskelua, keskity niihin terveisiin roolimalleihin lähipiirissä ja päätä, ettei sinun tarvitse olla äitisi. Pysy tiukkana kun olet hänen kanssaan tekemisissä, mene juttujen yläpuolelle niiden sisälle menemisen sijaan ja tarvittaessa otat etäisyyttä.

Vielä se perinteinen, eli liikunta, ruokavalio ja säännölliset elämäntavat. Auttaa vaivaan kuin vaivaan.

Suosittelen kuitenkin muitakin kuin kotikonsteja. Lapsuudesta opitut ajattelumallit on yleensä niin juurruksissa, että niiden korjaaminen on pitkällinen prosessi joka tarvitsee ulkopuolista näkökulmaa.

 

[vieras.]

Lisään vielä, että nuo kysymykset ovat lähinnä esimerkkejä. Pointti on siis lähinnä "puhua itsensä pussiin" eli ikäänkuin väittelet ahdistuksesi kanssa. Mitä enemmän väittelet ja mitä järjettömämmästä asiasta kyse, sitä todennäköisemmin myös voitat.