Olen eronnut vuosi aikaa ja mielestäni ihan syystä. Eksä kävi vieraissa, ei ollut juuri koskaan kotona ja lisäksi hänellä on/oli useampia tuomioita väkivallasta ja uhkailusta. Eli meininki oli kuin villissä lännessä.
Tunsin itseni tässä suhteessa mitättömäksi, en ollut "tarpeeksi kaunis" tai "tarpeeksi hyvä" ym. En tuntenut kelpaavani puolisolleni, aina löytyi jotain moitittavaa. Hän onnistui syyllistämään minut asiasta, kuin asiasta.
Meillä on kolme yhteistä lasta. Tunnen edelleen jäytävää syyllisyyttä ydinperheen rikkomisesta. Vaikka hyvin tiedän, että tuo suhde ei toiminut ja olisi vaatinut tosi suuria ponnistuksia molemmilta, että se olisi kuntoon saatu. Epäilen, että eksäni ei olisi edes jaksanut vaivautua.
Seurustelen nyt miehen kanssa, joka ilmeisesti rakastaa minua pyyteettömästi. Kelpaan hänelle ihan omana itsenäni, lapsineni ja ongelmineni. Olen onnellinen tästä uudesta ihmisestä elämässäni. En kaipaa lasteni lasteni isää. Mutta silti tunnen syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta, että en ole enää ydinperheen äiti. Miten pääsen ulos tästä ajatuksesta? Loppuuko tämä syyllisyyden tunne koskaan? Joskus jopa mietin, että rakastiko hän minua sittenkin.
Kellään mitään rakentavia ajatuksia asiasta?
(uskonnolliset- ym. fanaatikot, nyt on hyvä sauma hyökätä, olen jo valmiiksi allapäin ja surkeana)
Tunsin itseni tässä suhteessa mitättömäksi, en ollut "tarpeeksi kaunis" tai "tarpeeksi hyvä" ym. En tuntenut kelpaavani puolisolleni, aina löytyi jotain moitittavaa. Hän onnistui syyllistämään minut asiasta, kuin asiasta.
Meillä on kolme yhteistä lasta. Tunnen edelleen jäytävää syyllisyyttä ydinperheen rikkomisesta. Vaikka hyvin tiedän, että tuo suhde ei toiminut ja olisi vaatinut tosi suuria ponnistuksia molemmilta, että se olisi kuntoon saatu. Epäilen, että eksäni ei olisi edes jaksanut vaivautua.
Seurustelen nyt miehen kanssa, joka ilmeisesti rakastaa minua pyyteettömästi. Kelpaan hänelle ihan omana itsenäni, lapsineni ja ongelmineni. Olen onnellinen tästä uudesta ihmisestä elämässäni. En kaipaa lasteni lasteni isää. Mutta silti tunnen syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta, että en ole enää ydinperheen äiti. Miten pääsen ulos tästä ajatuksesta? Loppuuko tämä syyllisyyden tunne koskaan? Joskus jopa mietin, että rakastiko hän minua sittenkin.
Kellään mitään rakentavia ajatuksia asiasta?
(uskonnolliset- ym. fanaatikot, nyt on hyvä sauma hyökätä, olen jo valmiiksi allapäin ja surkeana)
