Koska tähän yksinoloon tottuu?!

["yksinäinen"]

Erosimme yli 10 yhteisen vuoden jälkeen viime kesänä ja olen viime elokuusta asunut omillani, tai lapsen kanssa, mutta ilman sitä toista aikuista.
Ja vaikka välillä on parempia hetkiä, niin tuntuu ettei tämä toisen ihmisen kaipuu hellitä ollenkaan.

En kaipaa nimenomaan ex-miestä, vaan kaipaan ihmistä jakamaan tätä arkea kanssani. En voi sietää tätä että kaikki on kiinni minusta, auton tankkauksesta kauppareissuihin, ruuanlaitosta siivoamiseen ja yksin nukkumiseen.
Helpottaako tää koskaan vai olenko mä vaan joku läheisriippuvainen joka ei osaa olla yksin?!

En ole jäänyt ns.tuleen makaamaan vaan olen hankkinut harrastuksen, alkanut käydä lenkillä, tapaan paljon ystäviäni ja hemmottelen itseäni hyvällä ruualla, saunalla, elokuvilla... Silti olen jotenkin niin kovin yksinäinen.

Viime syksynä oli kausi jolloin turrutin tuskani melkein joka ilta viiniin. En juonut itseäni känniin, mutta tissuttelin illat kun lapsi meni nukkumaan, se yksinäisyys oli vaan niin sietämätöntä. Ja sitä se on edelleen, mutta ilman alkoholia kun ymmärsin että siitä rentoutusviinistä oli tulossa ongelma...

Kaipaan kainaloa johon käpertyä, kaipaan ruuantuoksua kotiintullessa, kaipaan toisen ihmisen läsnäoloa ja sitä ns.elämän helppoutta kun pystyit laittamaan toiselle tekstiviestin, että menee myöhään käytkö kaupassa?

Kertokaa teidän "selviytymistarinoitanne" ja auttakaa mua pääsemään yli tästä yksinäisyydestä..

 

[äippä vaan]

Yksinäisyyteen ei kuulukaan tottua. Olet vain tottunut siihen, että vierelläsi oli joku. Sinkkuuteen oppii myös tottumaan ja ajan kanssa huomaa ettei mitään suhdetta koskaan tarvinnutkaan. Omat suhteeni ovat myös lähes poikkeuksetta päättyneet vihaamiseen, silloin ei jää kaipaamaan ketään eikä ole kauhean kiinnostunut koko suhteista myöhemminkään.

 

["yksinäinen"]

Todella toivon että totun tähän sinkkuuteeni pian. Ärsyttää jotkin parisuhteessa olevat ystävät jotka sanovat kadehtivansa vapauttani ja sitä että voin tehdä esim.lapsettomina viikonloppuina mitä tykkään. Kyllä, ymmärrän että se on ns.harvinainen herkku, mutta en osaa nauttia siitä ajasta jotenkin... Yritän aina ympätä ne viikonloput täyteen toimintaa että ei tarvis yksin kotona märehtiä... Kotona viihtyvää sorttia en tosin ole koskaan ollut, mutta nyt se on jotain ihan hemmetin tylsää...

 

["Vieras"]

Ethän sä ole yksin! Sulla on lapsi ja kaverit ja varmasti myös sukulaiset. Nauti heistä!
Sairastin masennuksen ja sukulaiset ja ystävät hylkäsivät; jäin oikeesti yksin.

 

["juupajuu"]

En tiiä... Ite olin eron jälkeen 7v melkein yksin lasten kanssa. En oppinu oikeen koskaan olemaan yksinviihtyvä, mutta opin sen että joka tilanteesta täytyy ottaa paras irti. Joten sinä aikana tein mitä huvitti, käytin rahani mihin halusin ja reissasin paljon sekä lasten kanssa että yksin. Opin olemaan yksin ja nauttimaan siitä hetkestä. En kiellä, olen iloinen kun nyt olen parisuhteessa, enkä enää hoida kaikkea yksin... Mutta oli se 7v omalla tavallaan hyvää aikaa =)