kysyvä
Tuli tässä mieleeni eräästä ystäväni kanssa käydystä keskustelusta, että koska teille oma vauva on tullut tärkeimmäksi asiaksi maailmanssa, ts. koska se rakkaus lapseen on syttynyt oikein todella? Jos siis näin pystyy ajattelemaan.
Ystävälläni on sellainen tilanne, että ovat aikansa yrittäneet raskautta, jota ei vain kuulu. Sitten perhepiirissä on ollut sairautta ym. tragediaa, ja ystäväni pohti, että kyllä vaan hänelle tämä olemassaoleva perhe ja läheiset on paljon tärkeämpiä, kuin mahdollinen syntymätön lapsi. Ymmärrettävästi perhepiirin vaikeudet ajoivat siis raskauden yrittämisen ohi. Aloin miettiä omalta kohdaltani, koska lapsestani on tullut minulle niin tärkeä, että tekisin mitä vain hänen puolestaan ja uhraisin tarvittaessa vaikka kaiken, jos hänen terveytensä tai onnensa sitä vaatisi.
Odotusaikana lapsi ei ollut minulle kuitenkaan vielä niin konkreettinen, että vauva olisi ajanut kaikkien muiden edun yli. Tietysti tein parhaani syntymättömän hyvinvoinnin eteen, mutten vielä osannut ajatella häntä kovin todelliseksi - osin kai pelkäsinkin, että menetän hänet. Vauvavuosi taas oli todella todella raskas, ja siitä suoriutuminen oli vain mekaanista hoitotyötä, eikä tunteille jäänyt paljoa tilaa. Vasta nyt, kun lapsi ei enää ole vauva vaan jo aika reipas yksivuotias omine persoonallisuuksineen, tapoineen ja mieltymyksineen, pystyn sanomaan hänen olevan parasta ja tärkeintä elämässäni.
Miten teillä muilla? Ja muuttuuko tilanne, jos lapsi on jo toinen, kolmas tai neljäs, ja tietää tarkkaan, mitä odottaa hänen eri kehitysvaiheiltaan?
Ystävälläni on sellainen tilanne, että ovat aikansa yrittäneet raskautta, jota ei vain kuulu. Sitten perhepiirissä on ollut sairautta ym. tragediaa, ja ystäväni pohti, että kyllä vaan hänelle tämä olemassaoleva perhe ja läheiset on paljon tärkeämpiä, kuin mahdollinen syntymätön lapsi. Ymmärrettävästi perhepiirin vaikeudet ajoivat siis raskauden yrittämisen ohi. Aloin miettiä omalta kohdaltani, koska lapsestani on tullut minulle niin tärkeä, että tekisin mitä vain hänen puolestaan ja uhraisin tarvittaessa vaikka kaiken, jos hänen terveytensä tai onnensa sitä vaatisi.
Odotusaikana lapsi ei ollut minulle kuitenkaan vielä niin konkreettinen, että vauva olisi ajanut kaikkien muiden edun yli. Tietysti tein parhaani syntymättömän hyvinvoinnin eteen, mutten vielä osannut ajatella häntä kovin todelliseksi - osin kai pelkäsinkin, että menetän hänet. Vauvavuosi taas oli todella todella raskas, ja siitä suoriutuminen oli vain mekaanista hoitotyötä, eikä tunteille jäänyt paljoa tilaa. Vasta nyt, kun lapsi ei enää ole vauva vaan jo aika reipas yksivuotias omine persoonallisuuksineen, tapoineen ja mieltymyksineen, pystyn sanomaan hänen olevan parasta ja tärkeintä elämässäni.
Miten teillä muilla? Ja muuttuuko tilanne, jos lapsi on jo toinen, kolmas tai neljäs, ja tietää tarkkaan, mitä odottaa hänen eri kehitysvaiheiltaan?