koska pitää antaa periksi?

Meillekään ei ajatus adoptiosta ollut mikään vieras. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että jos hoidoilla ei tulosta ala tulla ja ikä alkaa tulla vastaan, niin kannattaa ajoissa käynnistää adoptioprosessi. Adoptioprosessi on hidas ja tuloksesta ei myös kuitenkaan loppujen lopuksi (saako lapsen vai ei) tiedä, koska perheolosuhteet voivat aina kuitenkin muuttua.

Hoidoista aloitettiin, koska tuntui, että siinä päästään "asiaan" nopeammin, ja on tuottanut tulosta. Toki jos varaa olisi, niin minusta olisi ihanaa, jos olisi iso perhe ja erilaisia lapsia.

En ole koskaan ajatellut, että adoptoitu olisi vähemmän oma. Ja nyt (biol.) äitinä tiedän, että myös näin on. Lapsi on ihana lahja, olisi se alkuperä mikä vaan.

 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 04.09.2006 klo 15:23 ilona kirjoitti:
Voi kanssasisaret, auttakaa mua.....

Olemme mieheni kanssa nyt 2.5vuotta yrittäneet lasta, kaikki konstit on koitettu. Terot, Clomit, IVFx2, molemmat mönkään kun munasarjat eivät reagoineet mitenkään pistoksiin. Endometrioosi on, luultavasti keliakia, joka sekin vaikeuttaa raskaaksituloa. Munasarjojen vajaatoimintaa epäilty, mutta koskaan ei ole ultrattu normaalilla kierrolla että onko siellä mitään elämää. Kysymysmerkkiä täynnä tämä meidän matkamme. Lopullista diagnoosia ei meidän lapsettomuudelle siis ole.

Koska pitää luovuttaa? Nytkö? Millaisia ajatuksia teissä herättää lapsettomuus? Yritänkö vain turhaan taistella, eikö lapsia ole meille tarkoitettu? Kuinka tästä eteenpäin, kun mies ei halua adoptoida? Pitäisikö minun sen takia hylätä haaveet perheestä? Täällä on kyllä Ilonalla niin paha olla...... :ashamed:
Voi sinua Ilona :ashamed: Tää neuvo kuulostaa varmaan tosi typerältä ja ehkä 10000 kertaa kuultuna,mutta lopettakaa yrittäminen hetkeksi.....Voimia!! :flower:
 
Nimimerkille minä vaan

Niin, alunperin vain kommentoin sinun ensimmäistä viestiäsi "tuskaisella odottajalle" ja siitäkin osui omiin silmiini pistävästi seuraavat kohdat

Ei saisi puuttua pieniin sanankäänteisiin kun tuskin ne sinunkaan kohdallasi ovat mitenkään pahaatarkoittavia, vain hieman ajattelemattomia. Eli haluan ehdottomasti sanoa, että eihän adoptiolapsi ole mitenkään "vähemmän oma" kuin lahjasoluilla aikaansaatu lapsi! Eikä lahjasolulapsi ole vähemmän oma kuin omilla soluilla aikaansaatu myöskään! Oma, "omempi", omin... Hyvä, parempi, paras.. just just. Erilaisia tapoja tulla vanhemmiksi kai kuitenkin vain?

ja sitten seuraava kommenttisi

En usko että sinäkään olisit siihen tällä hetkellä valmis, ainakaan kun arvotat itsellesi tällä hetkellä lahjasolulla aikaan saatetun lapsen "enemmän omaksi".

Ymmärrän ajatuksesi, mutta haluan nyt vain korostaa, että oheisissa viesteissä piikkisi nousi omaan silmään melko pistävästi. Kommentoit toiselle, ettei hän sinun mielestäsi ole valmis äidiksi... ja syy oli se, että hän arvotti omat arvonsa eri tavoin kuin sinä. Se oli ja on mielestäni kovaa tekstiä - ja kuitenkin sait jopa anteeksipyynnön (?). Kuten kirjoitin, adoptoitu lapseni tulee olemaan oma lapseni, mutta silti arvottaisin "enemmän omaksi" itseni kannalta biologisen lapseni, omasta verestä, omista soluista aikaansaadun. Lapsi/lapset saavat silti kaikki yhtälaista rakkautta. Meitä on siis moneen junaan ja itse olen tämän toisen kirjoittajan kanssa enemmän samaa mieltä. Sinulle lapsen alkuperällä ei ole merkitystä, minulle/monille on.

Halusin tämän nyt vielä kirjoittaa, kun nyt ikään kuin tuntuu, että "piiloudut" taas jotenkin sanakoukeroiden taakse ja tuo alku unohtui ;)

Enää toivottavasti tätä ei tarvitse enempiä puida. Näkemykseni kommentistasi toiselle kirjoittajalle oli omani ja olet varmasti asiasta eri mieltä. Ymmärtänet kuitenkin, että näin saattaa käydä.
 
Koska pitää antaa periksi? No nyt minä annan periksi - en tullut "vierailijan" silmissä edelleenkään oikeinymmärretyksi, mutta en jaksa enää sitä yrittääkään kun nytkin hän tulkitsi minun "piiloutuvan sanakoukeroiden taakse". Selvemmin en osaa kirjoittaa, valitan - mutta jos haluaisin mielipiteineni piiloutua niin tuskin täällä kirjoittelisin. Uskon ja toivon että suurin osa lukijakunnasta ymmärsi asiani ja tarkoitusperäni. Tätä kirjoitusta ei siis ole suunnattu vain vierailijalle vaan koen, että minulla on lapsettomuus ja adoptioasioissa oma näkökulmani jaettavana kuten monilla muillakin. En siis kirjoita no. "vierailijalle". Jos minun tapani kirjoittaa häiritsee niin vapaasti voi ohittaa kirjoitukseni;) En kirjoita ärsyttääkseni suinkaan ja toivon sen näkyvän vaikka en saakaan koskaan asiaani ytimekkäästi ilmaistua kun yritän niin kovasti varoa tahattomia mokia ja tuoda esiin sen mitä TODELLA haluan kulloinkin sanoa.

Valmis äidiksi ja valmis adoptioäidiksi ovat vähän eriasioita - mielestäni. Ja jotkut tulevat jonain päivänä valmiiksi adoptioäitiyteen, vaikka alunperin eivät sitä täysin olisi olleetkaan. Adoptiolapsen kannalta on mielestäni tärkeää, että vanhempansa ovat valmistautuneet parhaalla mahdollisella tavalla paitsi vanhemmuuteen, myös no. adoptiovanhemmuuteen. Tiettyjä "konflikti"tilanteita adoptioperheenä tulee väistämättä eteen kuitenkin kaikille ja lapsensa oikeuksien puolesta useimmat joutuvat vetoamaan kuitenkin, vaikka ennalta kuinka ajattelisivat, että mitään ongelmia ei tule kun itse asennoituu oikein. Kyllähän siihen adoptiovanhemmuuteen kasvaa lapsen mukanakin, mutta jossain määrin pystyy myös valmistautumaan ja se on LAPSEN etujen mukaista ja hänelle tärkeää.
Lapsen etujen mukaista on myös ajaa tätä asiaa, että adoptio on luonnollinen/vaihtoehtoinen, joillekin ainoakin tapa, perustaa perhe eikä epätoivoinen vaihtoehto kun mikään muu ei onnistu.

Valmistautuminen no. adoptioanhemmuuteen on tärkeää jo siksikin, että adoptiolapset ovat tietyllä tavalla erityistarpeisia lapsia kuitenkin ja heillä on aina se menetys taustalla. Se että vanhemmat ovat asiaan jollain tavalla valmistuneet etukäteen - auttaa ihan varmasti myönteisen identiteetin ja kiintymyyssuhteen syntymisessä jne.

Suurimmalla osalla adoptiovanhemmista on taustalla lapsettomuusongelmia (ei kuitenkaan kaikilla ja monilla on sekä biologisia että adoptoituja lapsia), mutta se tylsä klisee, että "biolapsettomuus on surtava ensin pois" pitää kyllä jossain määrin paikkansa mielestäni. Sitä en kyllä minä mene sanomaan tai määrittämään, että MISSÄ MÄÄRIN sen on oltava pois surtuna. Olen kuullut että joillekin jää mieleen aina jonkintasoinen lapsettomuuden tuska enkä välttämättä pidä sitä mitenkään automaattisesti ongelmana käytännön tasolla jos adoptioon lähtee - kunhan adoptioprosessiin lähtiessä suru ei ole akuuttina ja tuleva adoptiolapsi tunnu "kakkosvaihtoehdolta".

Tunnen monia adoptioperheitä. Useimmilla lapsettomuustausta myöskin. En tiedä heistä kenenkään enää lapsen saatuaan surevan biolapsettomuuttaan. Lapsi itsessään on se tärkeä. Yleensä adoptioon eivät kai lähdekään ne joille yhteinen genetiikka on kovin merkityksellinen. Se kyllä on monelle ollut haikea paikka, että adoptiolapset harvoin tulevat perheisiinsä vauvana ja onhan se ihana saada elää vauva-vaihettakin.

Itse olen yrittänyt kovasti olla siinä mielessä nöyrä, että en lähde kauheasti neuvomaan miten esim. murrosikäisen adoptiolapsen kanssa toimia kun omani on leikki-ikäinen vielä. Ja silloin kun en ollut vielä adoptioäiti niin en myöskään olisi samalla tavoin pystynyt tiettyjä adoptioon liittyviä asioita ymmärtämään kuin nyt. Ja ymmärrykseni kasvaa koko ajan. Lapsen kaipuuta olen kuitenkin kokenut joten siihen olen sitten uskaltanut kommentoida omalta kantiltani.

Vielä tähän pääaiheeseen "koska pitää antaa periksi" sanoisin, että hoitojen keskeyttämistä, lopettamista tai tauottamista ei kannata kokea "luovuttamiseksi". On hurjan raskasta henkisesti olla kokoajan jossain niin raskaassa prosessissa kuin lapsettomuushoidotkin ovat - varsinaista tunne-elämän vuoristorataa.
Etenkin jos mieleen iskostuu se niin inhimillinen ajatus, että "jospa juuri seuraava hoito olisi se ratkaisu", saattaa huomattavan iso osa elämää kulua lapsettomuushoidoissa. Toisille parisuhteille se on tuhoisaakin - etenkin jos toinen jo haluaisi "luovuttaa" ja toinen ei. Mekin mietimme omalta osaltamme kuinka monta adoptioprosessia meidän perheemme jaksaa ilman että "kuormitumme" liikaa ja hankaloitamme arkeamme liikaa. Lapsettoman arki on toki huomattavasti raskaampaa ja vaatii isompia päätöksiä kuin tämä meidän nykytilanteemme, mutta jossain vaiheessa on vain ehkä henkisesti pidettävä taukoa tämänlaatuisista prosesseistakin.


 
Kyllä sinä aika kovasti kirjoitit "minä vaan" toiselle siitä, ettei hän ole mielestäsi valmis äidiksi. Kyllä "vierailijan" viestilläkin on ymmärtäjiä (kuten varmaan myös sinun). Varaudu siihen, että saat kritiikkiä, jos täällä kirjoitat. Samat sanat myös sinulle "ei ole sinunkaan pakko täällä lukea kirjoituksia, kun/jos ärsyttää".

hohhoijaa
 
Tällä palstalla on totuttu ilmeisesti puhumaan vain ongelmista? Minä tykkäsin lukea kuinka jonkun lapsettomuusongelma on ratkennut onnellisesti. Tässä tapauksessa adoptiolapsen muodossa. Kurjaahan se on jos me lokeroidutaan niin että vain edelleen lapsettomat saavat täällä kirjoitella. Kiva olisi myös kuulla jos jollakin olisi kerrottavana onnellinen loppu tarinalle, jossa sitä lasta ei saada lopulta ollenkaan ja silti elämä järjestyy ja tuntuu hyvältä.
 
Niin, tulee mieleen etten olisi saanut tulla edes tänne kirjoittamaan "ongelmistani". Mitä tulee edellisen kirjoittajan kommenttiin.Mistä sitä vertaistukea sitten saisin kun lähipiirissä ei ole lapsettomuuden kanssa painivia pareja. Jos sinua, Meeri(?) ärsyttää, niin en voi mitään. Jos ymmärsin viestisi väärin, anteeksipyyntö.

Olen kiitollinen kaikille ihanille, avuliaille ja kannustaville ihmisille runsaista vastauksista. Olen saanut viestienne lukemiseta paljon voimaa sekä ajattelun aihettta.

Ehkei nyt ole meidän lapsemme aika syntyä tai muuten tulla perheesemme. Ehkä en koskaan saa lasta. Nyt minun täytyy kuitenkin päästä elämän syrjään kiinni taas ja oppia nauttimaan elämästä tällä hetkellä ilman lasta.

Tuosta keliakiasta vielä, veren vasta-aineet ovat jo olleet positiiviset, en vain vielä ole käynyt tähystyksessä. Toki toivon, että keliaikia olisi se vastaus tähän kaikkeen, mutta niin raskaita pettymyksiä on takana ja joka kerta olen toivonut ja ollut varma että NYT on meidän vuoromme. Nyt onni kääntyy. Kuitenkin olemme aina joutuneet pettyä.

Mieheni saa sulatella adoptio-asiaa kaikessa rauhassa, en aio häntä painostaa millään tavoin. Meille jokaiselle on oma polku jota kuljemme, kaikille eivät jotkut asiat vain ole oikeita.

Olen joutunut tekemään monia vaikeita ratkaisuja, myös ystävien suhteen. Ihminen jota pidin melkeinpä parhaana ystävänä sanoi minulle että hänen mielestään elämäni on säälittävää, kun mielessäni on niin vahvasti lapsi. Hän ei ole enää tervetullut elämääni, tämän tein pohjalaisella sisulla hyvin selväksi.

Tie itsetuntemukseen, sitä kai tämä on. Oppii tietämään rajansa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Voimia kaikille hoitoihin taikka uuteen elämään! Iloa ja VALoa!

Ilona

 
Ilona: :hug: =)

Minulle tämän palstan löytyminen on ollut iso juttu! Lapsettomuuden kanssa elämä on välillä todella rankaa, ja ystävyyssuhteisiin pitää mahtua muutakin kuin ruikuttamista. Helpottaa kun saa päästellä! Jaksaa taas arjessa.

Jokaisen ratkaisu on varmasti pojamutia myören mietitty ja itselle oikea. Kyllä minusta oli mukavaa lukea, että lapsettomuus ilman biolasta voi päättyä onnelliseen äitiyteen (tosin rehellisyyden nimissä kävi mielessä, että jos on täysin tyytyävinen biolapsettomuuteen niin miten tulee edes mieleen tulla tälle palastalle). Mutta oikeasti minä sain rohkaisua. :wave:
 
Minua ei käynyt ärsyttämään kenenkään teksti. Ajattelin vain muistuttaa, että mahtuuhan tällaisellekin palstalle myös muutama elämäänsä tyytyväinen ja ongelmaton kirjoittajakin. Ettei lyödä lyttyyn jotakunta jonka lapsettomuusongelma on jo takana ja haluaa siitä palstalla myös kertoa. Vaikka varmasti tämä palsta pääasiassa toimiikin aktiivisesti lapsettomuusongelmien kanssa kamppailevien foorumina ja on sellaisena arvokas. Antaa kaikkien kukkien kukkia eikä kadehdita niitä jotka onnensa ovat jo saaneet. Useimmat meistä jossain vaiheessa tältä palstalta poistuvat kokonaan kun lapsi on sitten tullut. Itselläni on oikein toiveikas olo tällä hetkellä ainakin!
 
Vinita:

Olen onnellinen, että sait munkin tekstistä voimaa! Sitä halusinkin.
Tulin palstalle "vierailemaan" ihan siksi, että vaikka en itse BIOäitiyttä kaipaakaan, olen kuitenkin kokenut LAPSETTOMUUTTA ja ÄITIYTTÄ ja LASTA kaipasin ihan valtavasti. ja vaikka itsellä kaikki on NYT hyvin niin en koskaan unohda miten rankkaa oli silloin kun vielä haaveilin lapsesta ja näytti siltä ettei adoptioprosessikaan rullaa mitenkään vauhdikkaasti tai ole mitenkään varmaa. Vuosiahan se adoptioprosessi vei ja oli rankkaa odottaa epävarmuudessa - sen tunteen kanssa tulee tutuksi paitsi hoidoissa käydessä, myös adoptioon päätyvät.
Pääasiassa tsekkaan tietyt adoptiopalstat satunnaisen säännöllisesti, mutta nyt sattumalta tsekkasin myös tätä palstaa. Kirjoitin ekaa ja ainoaa kertaa palstalle tällä nimimerkillä kun lukiessani kosketti erityisesti Ilonan tekstiketjun aloitus. Meidän kohdallahan siitä "periksi antamisesta" onni sitten urkeni lopulta ja meistä tuli iskä ja äiskä.

Mulla tulee aina olemaan vahvoja sympatiatunteita lapsettomuudesta kärsivien suhteen (seuraan mm. hedelmöityshoitolakiuudistuksen suunnittelua tarkkaan vaikka se ei mua kosketakaan suoraan). Halusin omalla kirjoituksellani no. yrittää kertoa, että monien nyt lapsettomuudesta kärsivien kohdalla se onnellinen päätös tarinaan kuitenkin tavalla tai toisella löytyy. Aikaa vaan siihen monesti menee ihan älyttömästi ja itsekin olin tosi tuskainen vielä siinäkin vaiheessa kun olimme adoptioprosessissa jo melko pitkällä. Sitä vaan oli sitä lasta jo odottanut niin pitkään. Meillähän ei lapsettomuushoitoihin käytetty paljoa aikaa, mutta adoptioprosessi oli pitkä ja koin itseni lapsettomuudesta kärsivien joukkoon koko sen pitkän ajan. Lapsettomuuden koin siis itse isoksi ongelmaksi, vaikka en no. biolapsettomuutta.
Enemmän surffailen nykyään adoptiopalstoilla, mutta toisinaan myös muilla itseäni kiinnostavilla palstoilla. Ja hassua on sekin, että mä en lapsettomuudesta kärsiessäni käynyt ollenkaan näillä palstoilla. Tää palsta sopii varmaan kyllä kaikille, joita aihe lapsenkaipuusta on koskettanut tai koskettaa parhaillaan. Ja vertaistuen arvo on tosi tärkeää meille kaikille. Itselleni ihanaa on myös että löydän vertaistukea adoptiopalstoilta nykytilanteemme arkiprobleemien suhteen.
 
Minä vaan: Anteeksi. Olin todella ajattelematon :xmas: Olenhan tässä vuoden verran toitotellut suureen ääneen, että tulen aina olemaan "lapseton", vaikka onni joskus potaisisikin. Kun oikein mietin, niin todennköisesti minäkin lueskelisin näitä sivuja aina silloin tällöin.
 

Yhteistyössä