Koska pitää antaa periksi? No nyt minä annan periksi - en tullut "vierailijan" silmissä edelleenkään oikeinymmärretyksi, mutta en jaksa enää sitä yrittääkään kun nytkin hän tulkitsi minun "piiloutuvan sanakoukeroiden taakse". Selvemmin en osaa kirjoittaa, valitan - mutta jos haluaisin mielipiteineni piiloutua niin tuskin täällä kirjoittelisin. Uskon ja toivon että suurin osa lukijakunnasta ymmärsi asiani ja tarkoitusperäni. Tätä kirjoitusta ei siis ole suunnattu vain vierailijalle vaan koen, että minulla on lapsettomuus ja adoptioasioissa oma näkökulmani jaettavana kuten monilla muillakin. En siis kirjoita no. "vierailijalle". Jos minun tapani kirjoittaa häiritsee niin vapaasti voi ohittaa kirjoitukseni
En kirjoita ärsyttääkseni suinkaan ja toivon sen näkyvän vaikka en saakaan koskaan asiaani ytimekkäästi ilmaistua kun yritän niin kovasti varoa tahattomia mokia ja tuoda esiin sen mitä TODELLA haluan kulloinkin sanoa.
Valmis äidiksi ja valmis adoptioäidiksi ovat vähän eriasioita - mielestäni. Ja jotkut tulevat jonain päivänä valmiiksi adoptioäitiyteen, vaikka alunperin eivät sitä täysin olisi olleetkaan. Adoptiolapsen kannalta on mielestäni tärkeää, että vanhempansa ovat valmistautuneet parhaalla mahdollisella tavalla paitsi vanhemmuuteen, myös no. adoptiovanhemmuuteen. Tiettyjä "konflikti"tilanteita adoptioperheenä tulee väistämättä eteen kuitenkin kaikille ja lapsensa oikeuksien puolesta useimmat joutuvat vetoamaan kuitenkin, vaikka ennalta kuinka ajattelisivat, että mitään ongelmia ei tule kun itse asennoituu oikein. Kyllähän siihen adoptiovanhemmuuteen kasvaa lapsen mukanakin, mutta jossain määrin pystyy myös valmistautumaan ja se on LAPSEN etujen mukaista ja hänelle tärkeää.
Lapsen etujen mukaista on myös ajaa tätä asiaa, että adoptio on luonnollinen/vaihtoehtoinen, joillekin ainoakin tapa, perustaa perhe eikä epätoivoinen vaihtoehto kun mikään muu ei onnistu.
Valmistautuminen no. adoptioanhemmuuteen on tärkeää jo siksikin, että adoptiolapset ovat tietyllä tavalla erityistarpeisia lapsia kuitenkin ja heillä on aina se menetys taustalla. Se että vanhemmat ovat asiaan jollain tavalla valmistuneet etukäteen - auttaa ihan varmasti myönteisen identiteetin ja kiintymyyssuhteen syntymisessä jne.
Suurimmalla osalla adoptiovanhemmista on taustalla lapsettomuusongelmia (ei kuitenkaan kaikilla ja monilla on sekä biologisia että adoptoituja lapsia), mutta se tylsä klisee, että "biolapsettomuus on surtava ensin pois" pitää kyllä jossain määrin paikkansa mielestäni. Sitä en kyllä minä mene sanomaan tai määrittämään, että MISSÄ MÄÄRIN sen on oltava pois surtuna. Olen kuullut että joillekin jää mieleen aina jonkintasoinen lapsettomuuden tuska enkä välttämättä pidä sitä mitenkään automaattisesti ongelmana käytännön tasolla jos adoptioon lähtee - kunhan adoptioprosessiin lähtiessä suru ei ole akuuttina ja tuleva adoptiolapsi tunnu "kakkosvaihtoehdolta".
Tunnen monia adoptioperheitä. Useimmilla lapsettomuustausta myöskin. En tiedä heistä kenenkään enää lapsen saatuaan surevan biolapsettomuuttaan. Lapsi itsessään on se tärkeä. Yleensä adoptioon eivät kai lähdekään ne joille yhteinen genetiikka on kovin merkityksellinen. Se kyllä on monelle ollut haikea paikka, että adoptiolapset harvoin tulevat perheisiinsä vauvana ja onhan se ihana saada elää vauva-vaihettakin.
Itse olen yrittänyt kovasti olla siinä mielessä nöyrä, että en lähde kauheasti neuvomaan miten esim. murrosikäisen adoptiolapsen kanssa toimia kun omani on leikki-ikäinen vielä. Ja silloin kun en ollut vielä adoptioäiti niin en myöskään olisi samalla tavoin pystynyt tiettyjä adoptioon liittyviä asioita ymmärtämään kuin nyt. Ja ymmärrykseni kasvaa koko ajan. Lapsen kaipuuta olen kuitenkin kokenut joten siihen olen sitten uskaltanut kommentoida omalta kantiltani.
Vielä tähän pääaiheeseen "koska pitää antaa periksi" sanoisin, että hoitojen keskeyttämistä, lopettamista tai tauottamista ei kannata kokea "luovuttamiseksi". On hurjan raskasta henkisesti olla kokoajan jossain niin raskaassa prosessissa kuin lapsettomuushoidotkin ovat - varsinaista tunne-elämän vuoristorataa.
Etenkin jos mieleen iskostuu se niin inhimillinen ajatus, että "jospa juuri seuraava hoito olisi se ratkaisu", saattaa huomattavan iso osa elämää kulua lapsettomuushoidoissa. Toisille parisuhteille se on tuhoisaakin - etenkin jos toinen jo haluaisi "luovuttaa" ja toinen ei. Mekin mietimme omalta osaltamme kuinka monta adoptioprosessia meidän perheemme jaksaa ilman että "kuormitumme" liikaa ja hankaloitamme arkeamme liikaa. Lapsettoman arki on toki huomattavasti raskaampaa ja vaatii isompia päätöksiä kuin tämä meidän nykytilanteemme, mutta jossain vaiheessa on vain ehkä henkisesti pidettävä taukoa tämänlaatuisista prosesseistakin.
