Koska lähteä suhteesta?

[sunflower20]

Meillä on kaksi lasta. Nyt on n vuoden verran mennyt todella surkeasti suhteessa. Nälvitään, loukataan, on henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Yritetään lasten edessä olla ok, näyttää että kaikki olisi hyvin, mutta kuitenkaan tässä aina onnistuen. Välillä lapset näkevät hurjiakin yhteenottoja.
Ovat vielä pieniä, ehkä suuremmilta henkisiltä traumoilta vältytty. Mutta mä mietin mitä tulevaisuudessa, kasvatammeko jotain psykopaatteja kun olemme yhdessä vaikka kaikki faktat sotii sitä vastaan?
Mä haluaisin ostaa mieheni pois tästä, mutta mä en varmaan pysty yksin lunastamaan taloa ym. Enkä ole valmis itse tästä lähtemään muualle.
Ja tiedän, että yhteishuoltajuutta ei tule, iso riita sitä ennemmin.'

 

[Mimmi]

Nyt on hyvä hetki lähteä, kaikesta huolimatta.

 

[kielletty]

Nyt on hyvä hetki lähteä, kaikesta huolimatta.

Näin minäkin vastaisin. Myöhemmin on vaikeampaa, ihan varmasti. Hyvällä säkällä lapset eivät tule nyt muistamaan taisteluistanne vielä mitään.

 

[Huisi hippu]

hyvä hetki on lähteä kun pöly on vähän laskenut, eikä enää pinnassa niin suuria tunteita. sanot että olet katsellut asuntoa, sitten käyt sen katomassa, viette muuttokuorman ja lähdette. aloitat uuden elämän ilman suhteen aiheuttamia murheita.

 

[Nipsuneiti]

Oletko/oletteko ajatelleet perheneuvontaa/-terapiaa? Mielestäni ei heti kannata erota, jos ei ole 100 % varma asiasta.

 

[Seikkailija Dora]

varmaan hyvä lähteä ennen kuin oot niin lyöty ja nujerrettu ettet jaksa pitää huolta itestäs etkä lapsista. jos luulet että teidän elämästä vois tulla hyvää vielä niin koittakaa saada sitä toimii jos et niin miks hukata siihen elämääs..?

 

[Kowalski]

Pitäisi lähteä nyt. Fyysistä väkivaltaa, henkistä väkivaltaa, vuoden verran jo...jos sen antaa jatkua, on pian niin pohjalla ettei enää osaa lähteä.

 

[BFV]

me tehtiin valinta noin vuoden huonosti menemisen jälkeen että muutetaan erilleen,muttei erota,katsotaan että miltä tunteet näyttää hetken jälkeen. kyllä mä uskon että tossa vaiheessa on parempi olla erikseen kuin yhdessä..

 

[juu]

Ainakin apua olisi lähettävä hakemaan...

 

[sunflower20]

Kiitti vastauksista. Me koitettiin parisuhdeterapiaa ja alku oli hyvä, mutta sitten lässähti. Ei oikein terapeutti ollut samoilla pituuksilla meidän kanssamme, jäi vähän kesken. Ei saatu mitään irti sit enää. Mä ajattelin, että yritettäis uudestaan, uuden terapeutin kanssa mutta nyt en saa miestäni mukaan. Ajattelee että kaikki ne on samanlaisia. Mutta mä en ajattele, mä ajattelen että niiltä sais saman avun kun esim verenpainelääkkeistä; joku natsaa kyllä ja auttaa.
Siis toi henkinen väkivalta tulee mieheltä ja multa tulee vastakaikunan fyysinen. Lyön kuin nainen... jos vois nauraa. Nyttemmin on tullut esiin piirteitä että muakin fyysisesti kohdellaan kaltoin.
Mutta mä en olis valmis heittää tätä kaikkea hukkaan. Oonkohan mä jotenkin älyvapaa kun tässä yritän riutua?
Niin ja sitten sukupaineet... tää talo oli MUN mummon ja mä en tästä halua luopua. Mutta jos mä lähden niin sitten mä luovun ja se lunastus on jotenkin paha tähän hetkeen mulle.

 

[Huisi hippu]

voithan sä ottaa lainaa ja maksaa miehes ulos talosta?

 

[hehehe]

voithan sä ottaa lainaa ja maksaa miehes ulos talosta?

Näin neuvoo lapseton teini vailla tietoa lainanotosta ja elämästä yleensä.

 

[Gloria]

Lähde.

 

[Istafra]

Olisi minunkin vaikea lähteä mummoni talosta.
Mieluummin sen miehen olisi hyvä lähteä.
Et voi tietää, saatko lainaa, jollet sitä pankista kysy.
Vanhempasikin saattaisivat tulla apuun vaikkapa ennakkoperinnön tms. muodossa.

 

[sunflower20]

Niin, Gloria, olen monesti miettinyt. Mitä lapset? Mun mies on ihan älyihana niiden kanssa, miten huoltajuus, olisko se se pääasiallinen vai kuinka. Jos me erotaan, niin lapset ei näe aina tätä miestä(isää). Tai jos mä lähden ja jätän lapset miehelle, mitä sitten? Kuka mä olen? Ilman lapsia en kukaan. Ennen joo, mutta nyt mä määrittelen itseni lasteni kautta. Mä en oikeasti voi niiltä riiistää isää jota ne joka päivä huutaa avukseen ja joskus mikään ei sovi ellei isä asiasta niin sano. Eli mä olen turha. Vai olenko, olenkohan mä vielä siellä lasteni aivoissa joku jonka luokse tulla kun tarvis käpertyä saamaan halia.
Välillä musta tuntuu, että mua ei tarkoitettu tähän maailmaan, että kaikille olisi parempi ettei mua olisi. Mä olen miettinyt olenko maanis-depressiivinen mutta en taida olla. En siis hyvänen aika ole tekemässä itselleni mitään, mutta mietin kysymystä että kaipaisko kukaan oikeasti mua. Lapset eivät vielä voi muistaa mua. Mutta kuka mua nyt kaipaisi...

 

[mie]

kaipaa, lapset kaipaa jokus sua, kun ne alkaa ymmärtämään, että heillä kuuluis olla äiti. he katselevat kuviasi ja itkevät. älä tee itsellesi mitään, hae apua.

 

[sunflower20]

huhhuh, siis en ole tekemässä oikeasti itselleni mitään. siis oikeasti. mä jopa olen jutellut äitini kanssa asiasta, että musta tuntuu ettei kukaan mua tarvi. Kyse ei ole siitä että nyt potisin jotain itsesääliä vaan yleisesti ajattelen että jos mulle jotain kävisi niin lapsilla ainakin olisi isä joka rakastaa niitä ja haluaa olla niiden kanssa. Eli mun on turvallista olla, lähden mä tästä maailmasta nyt alle 40-kymppisenä tai sitten 100-vuotiaana. Lapsilla tulee aina olee isä joka heitä rakastaa ja äiti joka heitä rakastaa.
kYse oli siitä ettei äiti ja isä rakasta toisiaan ja että kauanko täytyy suhteessa kärsiä ennen kuin elää omaa elämää. nyt lapset n. 2,5 v ja 10 kk.