Help! Tarvitsisin muiden näkökulmia erääseen mieltäni painavaan asiaan... pliis. Toivottavasti joku jaksais lukea ja kommentoida.
Eli tapahtui tässä hiljattain niin, että ystäväni pyysi minua ja lapsiani käymään heidän rakenteilla olevassa talossa. Sain onneksi toisen lapsistani jätettyä kaverilleen ja lähdin yhden lapsen kanssa. Kiertelimme taloa, kunnes sitten yläkerrassa humahdin villojen läpi, jotka oli laitettu huoneen lattialle niin, että näytti, että siinä on vain yksi kohta ilman päällystä. Onneksi olen aikuinen, joten jäin roikkumaan toisen jalkani varaan, enkä siis tippunut alakertaan asti. Olen tietysti nähnyt hirveitä painajaisia siitä, että entäs jos 3 -vuotias lapseni olisi siitä tippunut... Mutta siis, teloin tietysti polveni ja nyt kauhulla odotan särkyjeni kanssa, joudunko leikkaukseen vai en. Polveani on siis operoitu vaikka kuinka monta kertaa, tiedän mitä se: lasten hoito on tuskaista keppien kanssa, jalka paketissa pari kk, kaikki suunnitelmat menee pipariks, itkut ja säryt ja masennus liikkumattomuudesta ja avuttomuudesta. Varsinkin nyt, kun ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen olen voinut pari viikkoa taas urheilla ilman kipuja ja ylipäänsä on ollut mahdollista lasten aloitettua hoidon. Olen tähän asti hoitanut kotona 3- ja 5v lapsia.
Asiani on siis ystäväni reaktio. Soitin hänelle illalla, että polveni on turvoksissa ja että menen lääkärille ja tietysti laitan hänet todistajaksi tapaturmavakuutukseen, niin hänen kommenttinsa oli, että itse asiassa taloon ei olisi vielä saanut edes tulla, sillä talotoimittajalla on siellä hommat kesken! No enhän minä sitä voinut tietää! Olemme itse rakentaneet talon ja aina pidimme raksalla huolta, että siellä ei todellakaan ole mitään piilotippumispaikkoja ja nyt sitten käy näin toisen raksalla jonne siis ei olisi edes saanut mennä, mutta hän erityisesti minut kutsui, en siis itse sinne ängennyt. Itsellä ilta meni itku kurkussa polvipelon takia ja yöunet vähissä kun piti vähän väliä vaihtaa uusi kylmäpakkaus polveen. Ja olen siis yksin lasteni kanssa -mies työmatkalla monta viikkoa. Yritin piristää itseäni käymällä facebookissa ja siellä huomasin ystäväni hehkuttaneen talo-onneaan heti tapaturmani jälkeen. Itketti lisää.
Eli kysymykseni kuuluu, olenko jotenkin yliherkkänahkainen, kun tuo ystäväni reaktiot minua niin kovasti harmittaa ja surettaa? Tunnen itseni petetyksi. Olisin jotenkin toivonut sympatiaa ja kuulumisten kyselyä, enkä ainakaan olisi hehkuttanut talo-onneani kun toinen kärsii kotona säryissä. On vain sellainen olo, että ystävälleni on ihan sama, miten minulle kävi, saipahan näytettyä uuden talonsa, ihan sama vaikka joutuisin rullatuoliin, eihän hän voinut sitä aukkoa tietää, kun ei ole itse sitä rakentanut. Mutta kun en olisi edes mennyt sinne, jos minulle olisi kerrottu, että sinne ei olisi saanut mennä...
Onko näkökantani jotenkin vinksallaan, pitäisikö minun ymmärtää ystävääni, ettei hän siitä aukosta tiennyt ja unohtaa koko asia? Mikä tietysti on vaikeaa, sillä särkyni muistuttaa siitä koko ajan...
Eli tapahtui tässä hiljattain niin, että ystäväni pyysi minua ja lapsiani käymään heidän rakenteilla olevassa talossa. Sain onneksi toisen lapsistani jätettyä kaverilleen ja lähdin yhden lapsen kanssa. Kiertelimme taloa, kunnes sitten yläkerrassa humahdin villojen läpi, jotka oli laitettu huoneen lattialle niin, että näytti, että siinä on vain yksi kohta ilman päällystä. Onneksi olen aikuinen, joten jäin roikkumaan toisen jalkani varaan, enkä siis tippunut alakertaan asti. Olen tietysti nähnyt hirveitä painajaisia siitä, että entäs jos 3 -vuotias lapseni olisi siitä tippunut... Mutta siis, teloin tietysti polveni ja nyt kauhulla odotan särkyjeni kanssa, joudunko leikkaukseen vai en. Polveani on siis operoitu vaikka kuinka monta kertaa, tiedän mitä se: lasten hoito on tuskaista keppien kanssa, jalka paketissa pari kk, kaikki suunnitelmat menee pipariks, itkut ja säryt ja masennus liikkumattomuudesta ja avuttomuudesta. Varsinkin nyt, kun ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen olen voinut pari viikkoa taas urheilla ilman kipuja ja ylipäänsä on ollut mahdollista lasten aloitettua hoidon. Olen tähän asti hoitanut kotona 3- ja 5v lapsia.
Asiani on siis ystäväni reaktio. Soitin hänelle illalla, että polveni on turvoksissa ja että menen lääkärille ja tietysti laitan hänet todistajaksi tapaturmavakuutukseen, niin hänen kommenttinsa oli, että itse asiassa taloon ei olisi vielä saanut edes tulla, sillä talotoimittajalla on siellä hommat kesken! No enhän minä sitä voinut tietää! Olemme itse rakentaneet talon ja aina pidimme raksalla huolta, että siellä ei todellakaan ole mitään piilotippumispaikkoja ja nyt sitten käy näin toisen raksalla jonne siis ei olisi edes saanut mennä, mutta hän erityisesti minut kutsui, en siis itse sinne ängennyt. Itsellä ilta meni itku kurkussa polvipelon takia ja yöunet vähissä kun piti vähän väliä vaihtaa uusi kylmäpakkaus polveen. Ja olen siis yksin lasteni kanssa -mies työmatkalla monta viikkoa. Yritin piristää itseäni käymällä facebookissa ja siellä huomasin ystäväni hehkuttaneen talo-onneaan heti tapaturmani jälkeen. Itketti lisää.
Eli kysymykseni kuuluu, olenko jotenkin yliherkkänahkainen, kun tuo ystäväni reaktiot minua niin kovasti harmittaa ja surettaa? Tunnen itseni petetyksi. Olisin jotenkin toivonut sympatiaa ja kuulumisten kyselyä, enkä ainakaan olisi hehkuttanut talo-onneani kun toinen kärsii kotona säryissä. On vain sellainen olo, että ystävälleni on ihan sama, miten minulle kävi, saipahan näytettyä uuden talonsa, ihan sama vaikka joutuisin rullatuoliin, eihän hän voinut sitä aukkoa tietää, kun ei ole itse sitä rakentanut. Mutta kun en olisi edes mennyt sinne, jos minulle olisi kerrottu, että sinne ei olisi saanut mennä...
Onko näkökantani jotenkin vinksallaan, pitäisikö minun ymmärtää ystävääni, ettei hän siitä aukosta tiennyt ja unohtaa koko asia? Mikä tietysti on vaikeaa, sillä särkyni muistuttaa siitä koko ajan...