V
"vieras"
Vieras
NI
Köyhyys on aivoja syövä loinen
17.9.2013 12:07 206
Jani Kaaro
Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa.
Tämän prinsiipin mukaan hyvätuloiset eivät ole hyvätuloisia vain siksi, että heillä on hyvät tulot, vaan koska he ovat jollakin tavalla muita parempia.
Heillä on paremmat geenit, parempi terveys, parempi älykkyys ja parempi ulkonäkö. Siksi he menestyvät. Köyhät sen sijaan ovat jääneet köyhiksi, koska heissä oli alun alkaenkin jokin valuvika, ja sen vuoksi he eivät kyenneet parempaan.
Prinsiippi on säilynyt ihmisten mielissä vahvana mahdollisesti siksi, että arkikokemus näyttää vahvistavan sitä.
Rikkaiden kaupunginosassa meno on kuin myyttisellä Lake Wobegonilla, jossa ihmiset ovat kauniita, fiksuja, viehättäviä, ja keskiarvon yläpuolella monissa muissakin positiivisissa määreissä. Köyhien kaupunginosassa taas näemme ihmisiä, jotka ovat tyylittömiä ja karkeita, eivätkä he kykene hillitsemään impulssejaan.
Köyhien jättömailla hoiperrellaan humalassa ja syödään nopeita höttökaloreita, jotka eivät ravitse, mutta lihottavat. Elämää ohjaavana periaatteena näyttää olevan pikemminkin välittömien tarpeiden pikatyydytys kuin pitkäjänteinen työskentely itsensä kehittämiseksi ja oman aseman parantamiseksi.
Niinpä köyhät nostavat pikavippejä, vievät arvotavaransa kaniin, velkaantuvat, eivät maksa laskujaan ajoissa, eivät huolehdi terveydestään eivätkä noudata lääkärin ohjeita.
Ei tarvita Saul Schubakia puhumaan heikommasta aineksesta ymmärtääkseen, ettei tällä menolla nousta rikkauksiin, tuskin edes keskiluokkaan. Eivätkö köyhät siis saakin sitä mitä tilaavat?
Tätä meritokraattista prinsiippiä vastaan on vuosien varrella esitetty monia päteviä argumentteja, mutta ne eivät ilmeisesti ole olleet tarpeeksi päteviä, koska käsitys ei ole suostunut kuolemaan. Siksi koetan tässä kolumnissa ampua tuon prinsiipin kerralla alas niin, että höyhenet pöllyävät.
Haulikkona käytän Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin tuoretta kirjaa Scarcity. Mullainathan on talouskäyttäytymisen professori Harvardin yliopistosta ja Sharif Princetonin yliopiston psykologian professori.
Mullainathan ja Sharif osoittavat lukuisin esimerkein, että ihmiset eivät ensin ole "heikompaa ainesta" ja siksi tule köyhiksi, vaan he tulevat ensin köyhiksi, ja alkavat sen seurauksena käyttäytyä kuin "heikompi aines." Toisin sanoen, jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun.
Jos ei ole koskaan ollut oikeasti köyhä, ei voi tietää millaista se on. Millaista on joutua harkitsemaan jokaista puhelinsoittoa, ettei saldoraja tule täyteen? Millaista on suunnitella jokainen bussimatka ja jokainen yksittäinen ruokaostos, jotta rahat riittäisivät kuun loppuun? Millaista on elää elämää, jossa lohjennut hammas tai pesukoneen hajoaminen tietää takuuvarmaa taloudellista katastrofia? Köyhän elämä on jatkuvaa laskemista ja laskelmointia; jos jätän tämän tekemättä, ehkä rahat riittävät muihin elämän välttämättömyyksiin.
Mullainathan ja Sharif osoittavat, että nämä köyhyyteen liittyvät huolet ovat kuin loinen, joka kaappaa käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Kun huolet täyttävät mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee. Näin köyhistä tulee eräänlaisia putkiaivoja. Heidän ajatuksensa ja energiansa kiertyvät niin tiiviille kerälle rahanpuutteen ja sen mukanaan tuomien ongelmien ympärille, ettei aivopoweria riitä muihin tehtäviin.
Teoksessa esitetään lukuisin esimerkein, miten köyhyys loisii ihmismielessä, mutta nostan tähän vain yhden. Siinä tutkijat haastattelivat intialaisia sokeriruokoviljelijöitä ja pyysivät heitä osallistumaan älykkyysosamäärää mittaavaan testiin ennen ja jälkeen sadon myymisen. Jujuna oli, että kuukausi ennen sadon korjaamista viljelijät ovat köyhiä ja heidän mielensä on täynnä taloudellisia huolenaiheita. Sadon myymisen jälkeen he ovat rahoissaan ja taloudelliset huolet hellittävät.
ÄO-testien tulokset kertovat paljon siitä, miten köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Ennen sadon valmistumista ihmiset pärjäsivät testissä huonosti. Sadon myymisen jälkeen samat ihmiset kohensivat pisteitään huomattavasti. ÄO:n romahdus ennen satoa verrattuna sadon jälkeiseen tilanteeseen oli samaa luokkaa kuin mitä nähdään valvotun yön jälkeen.
"Tilanne on sama kuin istuisit tietokoneen ääressä ja ihmettelisit, miksi se on niin hidas", sanoo Mullainathan. "Sitten tajuat, että tietokone tekee raskaita päivityksiä, ja siksi se ei jaksa pyörittää käyttämääsi ohjelmaa."
Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi.
Mullainathan ja Sharif kirjoittavat, että köyhien ja rikkaiden ero liittyy nimenomaisesti tähän laajakaistaan. Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi.
Köyhyyden ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan siinä, miten suuren osan aivokapasiteetista köyhyyden loinen kaappaa itselleen, vaan mitä kaikkea se työntää ulos. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky itsehillintään heikkenee. He eivät kykene keskittymään, ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi.
Näin köyhyys alkaa näyttää kohtalolta. Köyhyyden aivomato heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat köyhiä suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.
Niiden puuttuessa ihmiset sortuvat nopeisiin ja impulsiivisiin ratkaisuihin, jotka usein vain syventävät heidän ongelmiaan. Moni sotkee siinä tuoksinassa elämänsä niin pahaan solmuun, ettei sitä avaa enää kuin korkeintaan Jeesus.
Mullainathanin ja Sharifin teos on todella tärkeä keskustelunavaus aikana, jolloin köyhiä syyllistetään estoitta omasta ahdingostaan. Samalla se herättää joitakin piinaavia kysymyksiä siitä, miksi me emme onnistu nostamaan köyhiä ahdingostaan.
Jos köyhät nimittäin ovat yhtä kyvykkäitä kuin hyvätuloisetkin, millaista inhimillisen pääoman, resurssien ja lahjojen tuhlaamista on, että heidät jätetään selviämään päivästä päivään yksinään, eivätkä he voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.
Vai onko todellakin jonkun intresseissä pitää heidät siellä jossakin, poissa silmistä, ja poissa parempien ihmisten juhlista?
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Köyhyys on aivoja syövä loinen
17.9.2013 12:07 206
Jani Kaaro
Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa.
Tämän prinsiipin mukaan hyvätuloiset eivät ole hyvätuloisia vain siksi, että heillä on hyvät tulot, vaan koska he ovat jollakin tavalla muita parempia.
Heillä on paremmat geenit, parempi terveys, parempi älykkyys ja parempi ulkonäkö. Siksi he menestyvät. Köyhät sen sijaan ovat jääneet köyhiksi, koska heissä oli alun alkaenkin jokin valuvika, ja sen vuoksi he eivät kyenneet parempaan.
Prinsiippi on säilynyt ihmisten mielissä vahvana mahdollisesti siksi, että arkikokemus näyttää vahvistavan sitä.
Rikkaiden kaupunginosassa meno on kuin myyttisellä Lake Wobegonilla, jossa ihmiset ovat kauniita, fiksuja, viehättäviä, ja keskiarvon yläpuolella monissa muissakin positiivisissa määreissä. Köyhien kaupunginosassa taas näemme ihmisiä, jotka ovat tyylittömiä ja karkeita, eivätkä he kykene hillitsemään impulssejaan.
Köyhien jättömailla hoiperrellaan humalassa ja syödään nopeita höttökaloreita, jotka eivät ravitse, mutta lihottavat. Elämää ohjaavana periaatteena näyttää olevan pikemminkin välittömien tarpeiden pikatyydytys kuin pitkäjänteinen työskentely itsensä kehittämiseksi ja oman aseman parantamiseksi.
Niinpä köyhät nostavat pikavippejä, vievät arvotavaransa kaniin, velkaantuvat, eivät maksa laskujaan ajoissa, eivät huolehdi terveydestään eivätkä noudata lääkärin ohjeita.
Ei tarvita Saul Schubakia puhumaan heikommasta aineksesta ymmärtääkseen, ettei tällä menolla nousta rikkauksiin, tuskin edes keskiluokkaan. Eivätkö köyhät siis saakin sitä mitä tilaavat?
Tätä meritokraattista prinsiippiä vastaan on vuosien varrella esitetty monia päteviä argumentteja, mutta ne eivät ilmeisesti ole olleet tarpeeksi päteviä, koska käsitys ei ole suostunut kuolemaan. Siksi koetan tässä kolumnissa ampua tuon prinsiipin kerralla alas niin, että höyhenet pöllyävät.
Haulikkona käytän Sendhil Mullainathanin ja Eldar Sharifin tuoretta kirjaa Scarcity. Mullainathan on talouskäyttäytymisen professori Harvardin yliopistosta ja Sharif Princetonin yliopiston psykologian professori.
Mullainathan ja Sharif osoittavat lukuisin esimerkein, että ihmiset eivät ensin ole "heikompaa ainesta" ja siksi tule köyhiksi, vaan he tulevat ensin köyhiksi, ja alkavat sen seurauksena käyttäytyä kuin "heikompi aines." Toisin sanoen, jos rikas putoaa köyhän housuihin, hänkin menettää ennen pitkää kaikki ne veitsenterävät ominaisuudet, jotka tekivät hänestä Lake Wobegonin kultapossun.
Jos ei ole koskaan ollut oikeasti köyhä, ei voi tietää millaista se on. Millaista on joutua harkitsemaan jokaista puhelinsoittoa, ettei saldoraja tule täyteen? Millaista on suunnitella jokainen bussimatka ja jokainen yksittäinen ruokaostos, jotta rahat riittäisivät kuun loppuun? Millaista on elää elämää, jossa lohjennut hammas tai pesukoneen hajoaminen tietää takuuvarmaa taloudellista katastrofia? Köyhän elämä on jatkuvaa laskemista ja laskelmointia; jos jätän tämän tekemättä, ehkä rahat riittävät muihin elämän välttämättömyyksiin.
Mullainathan ja Sharif osoittavat, että nämä köyhyyteen liittyvät huolet ovat kuin loinen, joka kaappaa käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Kun huolet täyttävät mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee. Näin köyhistä tulee eräänlaisia putkiaivoja. Heidän ajatuksensa ja energiansa kiertyvät niin tiiviille kerälle rahanpuutteen ja sen mukanaan tuomien ongelmien ympärille, ettei aivopoweria riitä muihin tehtäviin.
Teoksessa esitetään lukuisin esimerkein, miten köyhyys loisii ihmismielessä, mutta nostan tähän vain yhden. Siinä tutkijat haastattelivat intialaisia sokeriruokoviljelijöitä ja pyysivät heitä osallistumaan älykkyysosamäärää mittaavaan testiin ennen ja jälkeen sadon myymisen. Jujuna oli, että kuukausi ennen sadon korjaamista viljelijät ovat köyhiä ja heidän mielensä on täynnä taloudellisia huolenaiheita. Sadon myymisen jälkeen he ovat rahoissaan ja taloudelliset huolet hellittävät.
ÄO-testien tulokset kertovat paljon siitä, miten köyhyys nipistää aivokapasiteettia. Ennen sadon valmistumista ihmiset pärjäsivät testissä huonosti. Sadon myymisen jälkeen samat ihmiset kohensivat pisteitään huomattavasti. ÄO:n romahdus ennen satoa verrattuna sadon jälkeiseen tilanteeseen oli samaa luokkaa kuin mitä nähdään valvotun yön jälkeen.
"Tilanne on sama kuin istuisit tietokoneen ääressä ja ihmettelisit, miksi se on niin hidas", sanoo Mullainathan. "Sitten tajuat, että tietokone tekee raskaita päivityksiä, ja siksi se ei jaksa pyörittää käyttämääsi ohjelmaa."
Kun ihmisen ei tarvitse uhrata merkittävää osaa aivokapasiteetistaan taloudellisten huolien miettimiseen, hänen aivonsa toimivat kuin laajakaista. Köyhällä tämä laajakaista kapenee puhelinlangaksi.
Mullainathan ja Sharif kirjoittavat, että köyhien ja rikkaiden ero liittyy nimenomaisesti tähän laajakaistaan. Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi.
Köyhyyden ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan siinä, miten suuren osan aivokapasiteetista köyhyyden loinen kaappaa itselleen, vaan mitä kaikkea se työntää ulos. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky itsehillintään heikkenee. He eivät kykene keskittymään, ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi.
Näin köyhyys alkaa näyttää kohtalolta. Köyhyyden aivomato heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat köyhiä suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.
Niiden puuttuessa ihmiset sortuvat nopeisiin ja impulsiivisiin ratkaisuihin, jotka usein vain syventävät heidän ongelmiaan. Moni sotkee siinä tuoksinassa elämänsä niin pahaan solmuun, ettei sitä avaa enää kuin korkeintaan Jeesus.
Mullainathanin ja Sharifin teos on todella tärkeä keskustelunavaus aikana, jolloin köyhiä syyllistetään estoitta omasta ahdingostaan. Samalla se herättää joitakin piinaavia kysymyksiä siitä, miksi me emme onnistu nostamaan köyhiä ahdingostaan.
Jos köyhät nimittäin ovat yhtä kyvykkäitä kuin hyvätuloisetkin, millaista inhimillisen pääoman, resurssien ja lahjojen tuhlaamista on, että heidät jätetään selviämään päivästä päivään yksinään, eivätkä he voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.
Vai onko todellakin jonkun intresseissä pitää heidät siellä jossakin, poissa silmistä, ja poissa parempien ihmisten juhlista?
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
