Kolmenkympin kriisi?

Taitaa olla aika kulunut aihe, mutta kirjoitan kuitenkin.
Olen kolmekymppinen naimisissa oleva kahden pienen lapsen äiti. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kymmenen vuotta. Mies on todella ihana isä, tekee kotitöitä yms. Meillä on kaikki hyvin, muttei kuitenkaan ole. Ainakaan minulla....
Olin kesällä eräällä kurssilla, jonka puitteissa vietin paljon aikaa erään ihanan miehen kanssa. Heti hänet tavattuani huomasin välillämme tietyn jännitteen. Meillä synkkasi loistavasti. Juteltavaa riitti ja meillä oli todella hauskaa yhdessä. Mitään muuta ei tapahtunut, keskustelua ja pientä flirttiä vain. Mies on täysin erilainen kuin oma mieheni, mikä varmasti vaikuttaa asiaan.
Tuo kurssi loppui noin kuukausi sitten, enkä ole saanut tämän jälkeen miestä mielestäni. En ole tätä miestä kurssin jälkeen nähnyt, mutta tuntuu kuin mitään muuta ei mieleeni mahtuisikaan. En pysty keskittymään mihinkään ja kuinkas ollakaan, oma mies ärsyttää suunnattomasti. Ja tästä seuraa huono omatunto. Kovasti olen nyt miettinyt, että menimmekö mieheni kanssa liian varhain yhteen ja rakastanko häntä enää niin kuin vaimon tulee miestään rakastaa. Millaista rakkaus kymmenen yhteisen vuoden jälkeen on? Ja miksi olen niin ihastunut toiseen mieheen? Omaa perhettäni en haluaisi hajottaa, mutta ahdistus on valtava. Mieheni kyllä tietää minun käyvän läpi kriisiä, muttei tiedä syytä tähän. Tiedänköhön itsekään...
Jos joku on käynyt läpi jotakin samansuuntaista, olisin kiitollinen kokemuksista ja neuvoista.

 

Luettuani kirjoituksesi tuli aivan omat tunteeni mieleen.Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä 15v ja meillä on viisi lasta.Meillä on perusasiat hyvin ja muutenkin tulemme hyvin toimeen,mutta...minusta tuntuu että olemmekin kuin hyvät ystävät,eikä enää mikään aviopari.Olen jo muutaman vuoden aina välillä harkinnut jos eroaisimme,mutta en kuitenkaan ole sitä toteuttanut ja kun mieheni ei halua erota.Nyt hiljattain tapasin ihanan miehen,jonka luona olen käynyt aina välillä ja tämä mies on juuri sitä mistä olen haaveillut.Nyt on oma pääni aivan sekasin,enkä tiedä mitä teen.Perhettä en haluaisi rikkoa,mutta toisaalta ajattelen,että olisiko vihdoinki aika ajatella myös itseään?Vai onko tämä todellakin vain ohimenevä vaihe?

 

Auttaa en osaa, mutta sympatiat täältäkin. Olen myös kolmekymppinen kahden pienen lapsen äiti, ja muutoinkin tekstisi oli lähes kuin omasta kynästäni, tosin sillä erotuksella, että kurssin kohdalla oli firman juhlat, ja flirtin lisäksi tapahti vähän muutakin (ei kuitenkaan pettämistä sanan varsinaisessa merkityksessä). Ahdistus on valtava. En saa tätä kyseistä henkilöä mielestäni millään. Luulen, että syy miksi olen niin tajuttoman ihastunut tähän toiseen, on omassa suhteessa pitkään vallinnut tyytymättömyys. Omia tarpeitani ja sitä mitä toivon ja haluan, ei ole otettu huomioon (toki olisin itsekin voinut nostaa pöydälle kissan jos toisenkin, mutta en ole jostain syystä edes halunnut keskustella). Sitten tulee ihminen, joka sanoo kaikki ne asiat, jotka halusinkin kuulla, oli aivan ihana ja minä ihan spagettia. En enää osaa edes ajatella selkeästi.

Ja kuten Taika-76 kirjoitti, mietin minäkin, joko olisi aika vihdoinkin ajatella myös itseään..? Tällainen kaveruusliitto kun ei ole se, mitä kaipaan. Tässä vain on sekin ongelma, että vastapuoli on kihloissa, eikä välillemme tule ikinä syntymään parisuhdetta, vain seksisuhde. Tietyllä tavalla houkutteleva ajatus, mutta voiko sen ahdistuksen kanssa sitten elää, jaksaako sitä ainaista salailua? Taidan olla todella sairas, kun toivon mieheni pettävän minua, jotta saisin syyn irroittautua hänestä. Jos tämä on sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä, en osannut odottaa sen olevan näin kertakaikkisen ahdistavaa ja repivää... Tuon illan jälkeen tunsin olevani niin pitkästä aikaa taas elossa..

 

Tällä myös kriisiläinen. kolmekymppinen, alle 2-vuotias lapsi, miehen kanssa oltu kimpassa 10 vuotta. Mies on työteliäs, ottaa osaa kotitöihin ja lapsen hoitoon, osoittaa hellyyttä, uskollinen... olemme molemmat rauhallisia joten liittomme on harmoninen ja siis tajuttoman tylsä. Omia tarpeita en saa tyydytetyksi (enkä tarkoita vain seksiä). Haaveilen romanttisemmasta ja tempperamenttisemmasta mihestä. En pystyisi pettämään miestäni, mutta jaksaako tätä loputtomiin...

 

mun mielestä ois kaikkia kohtaa reilua, jos ensin erotaan ja sit vasta antaudutaan uusien tunteiden vietäväksi. Suurin osa teistäkin on huomannut vasta ihastuttuaan, et entinen ukko ja elämä onkin aika tylsä verrattuna siihen mitä EHKÄ voisi olla tarjolla.

Se uusikin on aivan yhtä tylsä 10 vuoden kuluttua, se on taivahan tosi, ei se mies vaihtamalla parane ainakaan tämmöisissä tapauksissa, missä ainoa virhe tuntuu olevan tylsyys..

Mun mielestä tylsyys ei oo riittävä syy siihen et pitää pistää perhe-elämä päreiksi ja siinä sivussa lastenkin elämä. Mä veikkaan et meissäkin on monta avioero-lasta. Käsi pystyyn kaikki ne, jotka selviytyi vanhempiensa erosta ilman itkuja..mä en ainakaan.

Ei muuta kuin miettimään piristystä siihen omaan arkiseen elämään lasten ja miehen avulla!