V
vierailija
Vieras
Hei,
Onko kukaan ollut yhdessä sellaisen henkilön kanssa, jolla on läheisriippuvuus? Yritin vuosia sitten erota, mutta läheisriippuvainen puolisoni on olemassaan ylisosiaalinen ja omaa hyvät puheenlahjat, ja hän onnistui puhumaan ja vakuuttamaan minut puheillaan niin, että uskoin hänen olevan minulle se oikea. Mutta todellisuudessa hän on pitänyt minua itsestään selvyytenä; häntä ei kiinnostanut kotityöt koskaan, meidän yhteinen aika oli toisella sijalla, koska hänen sukulaistensa ja kavereidensa tarpeet menivät edelle. Jos menimme ulos syömään, hän halusi siihen kolmannen osapuolen mukaansa.
Kun annoin palautetta hänen käytöksestään, tai siitä, että hän puolustaa kavereitansa aina toisin kuin minua, niin hän suuttui silmittömästi ja ryhtyi voimakkaasti puolustuskannalle. Hän huusi, ja syytti minua, laittoi sanoja minun suuhuni. Esimerkiksi hän saattoi väittää minun suuttuneen tosi pahasti, puolusti kavereitaan mm kuinka he ovat parempia ja heidän käytös on oikeutettua, bla bla. Ei kuunnellut yhtään minua. Korjasin hänen väitteitään, että olisin muka hänen mielestään suuttunut, koska olin rauhallinen ja haluavani keskustella asiallisesti, mutta hän itse oli kuin uhmaikäinen huutava pikkulapsi, joka ei kuunnellut mitään. Ikää oli 40v. Sitten kun rauhoittui, hänestä tuli sääliä ja hoivaa kinuava koiranpentu, ja pyyteli vuolaasti anteeksi, halusi voittaa minut takaisin puolelleen ja sitten vasta suostu kuuntelemaan ja myöntämään asioita, ja ehdottamaan että hän huomioi asian. Mutta sanoi näin vain miellyttääkseen minua.
Hänelle kova paikka on yksin jääminen. Vaikka sanoin olevani menossa lenkille, hän aina kysyi, minne menen lenkille, kuinka kauan ja milloin tulen takaisin. Ja saattoi soittaakin ja kertoa että ikävä on.
Onko kukaan ollut yhdessä sellaisen henkilön kanssa, jolla on läheisriippuvuus? Yritin vuosia sitten erota, mutta läheisriippuvainen puolisoni on olemassaan ylisosiaalinen ja omaa hyvät puheenlahjat, ja hän onnistui puhumaan ja vakuuttamaan minut puheillaan niin, että uskoin hänen olevan minulle se oikea. Mutta todellisuudessa hän on pitänyt minua itsestään selvyytenä; häntä ei kiinnostanut kotityöt koskaan, meidän yhteinen aika oli toisella sijalla, koska hänen sukulaistensa ja kavereidensa tarpeet menivät edelle. Jos menimme ulos syömään, hän halusi siihen kolmannen osapuolen mukaansa.
Kun annoin palautetta hänen käytöksestään, tai siitä, että hän puolustaa kavereitansa aina toisin kuin minua, niin hän suuttui silmittömästi ja ryhtyi voimakkaasti puolustuskannalle. Hän huusi, ja syytti minua, laittoi sanoja minun suuhuni. Esimerkiksi hän saattoi väittää minun suuttuneen tosi pahasti, puolusti kavereitaan mm kuinka he ovat parempia ja heidän käytös on oikeutettua, bla bla. Ei kuunnellut yhtään minua. Korjasin hänen väitteitään, että olisin muka hänen mielestään suuttunut, koska olin rauhallinen ja haluavani keskustella asiallisesti, mutta hän itse oli kuin uhmaikäinen huutava pikkulapsi, joka ei kuunnellut mitään. Ikää oli 40v. Sitten kun rauhoittui, hänestä tuli sääliä ja hoivaa kinuava koiranpentu, ja pyyteli vuolaasti anteeksi, halusi voittaa minut takaisin puolelleen ja sitten vasta suostu kuuntelemaan ja myöntämään asioita, ja ehdottamaan että hän huomioi asian. Mutta sanoi näin vain miellyttääkseen minua.
Hänelle kova paikka on yksin jääminen. Vaikka sanoin olevani menossa lenkille, hän aina kysyi, minne menen lenkille, kuinka kauan ja milloin tulen takaisin. Ja saattoi soittaakin ja kertoa että ikävä on.
