Minäkin haluan vastata, vaikka itse menetinkin oman pikkuiseni 16rv. :'( Mun enkelipoikani synnytyksessä oli mukana kätilöharjoittelija, hänelle synnytys oli ensimmäinen tälläinen, missä tiedettiin vauvan kuolleen. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä kätilöopiskelija oli mukavinta koko kamalassa tilanteessa. Myötätuntoinen jne.
Vanhempi hoitaja oli linjalla elämä jatkuu. No tottakai se jatkuu, mutta siinä tilanteessa tuntui, että kaikki pysähtyi. Lohdutteli kuinka onnekas olen, kun minulla on kotona kuitenkin lapsia. Ajan myötä se lohduttikin mutta ei vielä silloin, siinä tilanteessa surin omaa pientäni. Lääketieteen nimissä minun pieneni oli vasta sikiö, mutta minulle oma vauva, josta luovuin. Eräälle ystävälleni sanottiin suoraan patologian laitoksella, että tämän ikäiset ovat heille vaan koepaloja.
Itseäni on jäänyt moni asia harmittamaan. Me emme saaneet lastenhoitoa järjestymään, joten jouduin synnyttämään yksin. Enää en siihen suostuisi! Positiivista oli, että sain yhden hengen huoneen, mutta olin kyllä tosi yksin. Hoitojat kävivät vaan välillä katsomassa miten synnytys etenee.
Pikkuinen poika syntyi ja tunnustelin häntä varoen ja soitin hoitajat paikalle. Kätilöopiskelija painoi istukan ulos ja he kysyivät haluaisinko nähdä vauvan. >>>Halusinhan minä. Vauva tuotiin siistimisen jälkeen nähtäväksi, levollinen pikkuiseni. Minusta ei ollut kysymään saisinko pitää häntä vielä vähän aikaa luonani, he veivät pikkuiseni pois ja olin entistä enemmän yksin. Olisin halunnut olla vähän aikaa kahden vauvani kanssa.Pyysin miestäni seuraavana päivänä, kun hän tuli hakemaan minua, että pyytäisi, että pääsisimme katsomaan pikkuistamme, mutta hänen mielestämme emme voineet vaivata henkilökuntaa, koska jonkun olisi pitänyt pitää lapsiamme sen ajan. Pyysin häneltä, että pyytäisi minua varten kuvan vauvastamme, mutta hän piti sitä turhana, joten sekin jäi. En saanut omaa ääntäni ollenkaan kuuluville, koska en uskaltanut ja pelkäsin kysyä mitään. Suurimman osan ajasta itkinkin.
Nyt keskenmenosta on yli kaksi vuotta aikaa ja onpa perheeseemme syntynyt yksi poikakin sen jälkeen. Sairauskertomuskeskuksesta olen saanut kopioita ultraäänikuvista ja esim. pituus ja paino tiedot. Mutta esim. valokuvaa en voi saada, sillä sellaista ei ole koskaan otettu, otetaan vaan vanhempien tai lääkärin pyynnöstä.
:'( Olisi ollut mukavaa, jos sairaalassa olisi ollut esim. jokin lomake, johon olisi voinut täytellä toiveitaan ja jos sairaalat esim. pelkäävät kulujen nousua, niin itse esim. olisin ollut valmis maksamaan kuvat. Tiedän, että kaikki eivät halua kuvia, vaan haluavat muistaa vaan sen ajan jolloin vauva eli, mutta itselleni se olisi merkinnyt paljon, onneksi kuva sydämessäni säilyy ainiaan.
Seuraavan kohdalla kirjoittaisin toiveet paperille, sillä tiedän että puhumaan en pystyisi, mutta Luoja minua varjelkoon, etten enää joudu samaa kokemaan. Olen muutenkin kuullut, että niiden äitien toiveita on kuultu tai on kysytty heiltä, että haluavatko esim. kuvan tai jalan jäljen, joilla on viikkoja 22 tai yli. Itselläni suru on ollut yhtä suuri, vaikka niille viikoille en päässytkään.
Hautajaisten suhteen onneksi osasin pitää puoleni ja pikkuisemme pääsi kotipaikkakunnallamme haudan lepoon. Toivotan onnea sinulle harjoitteluun!
:'( :'( :'(