Kohteleeko miehet hyvin lapsianne?

[nimimerkitön]

Hei, kysyisin teiltä asiaa, joka tuli eteen miehen kohdalla, josta en olisi tällaista uskonut. Olemme uusperhe. Mieheni on fiksu ja filmaattinen, työpaikallaan pidetty, hyvin koulutettu, aika hyvätuloinenkin. Ihastuin kiltteyteen ja hellyyteen, kokemuksia oli miehestä, joka oli kaikkea muuta kuin kiltti mulle :/
Mutta nyt sitten... On osoittautunut, että miehestä löytyy varjopuoli. Kittaa kaljaa vapaapäivinään. Ei räkäkänniä, vaan semmoinen kaappitissuttelija. Kohtuumaistelija, sanoisko. Mutta pienikin määrä alkoholia saa aikaan miehessä muutoksen todella pahantuuliseksi! Muuttuu silmissä. Saattaa hermostuksissaan etsiä musta vaikka mitä vikoja, mikä vaan syy kelpaa mulle huutamiseen ja mun haukkumiseen. Saa kauheita haukkumakohtauksia, huutaa että luulenko olevani kaunis, olen ruma läski (60 kg) jne. Hän itse ylipainoinen... Haukkuu perään sukuni ja huutaa, että olen hullu, kuten sisareni, joka on oikeasti cp-vammainen. Sydän itkee verta kun ajattelen tätä... Minä sitten yritän siinä rauhoitella, kaikki käy...
Mutta ei tämä mitään vielä. Yritin eilen rauhoitella ettei lapseni aikana huutaisi. Mies huusi vaan, ettei ole väliä vaikka kuulis. Päälle, että "vetäköön käteen, v**u. Lasta menin rauhoittamaan sitten, näytti tosi surkealta. Itku tuli, oli pakko ottaa pieni syliin ja itkeä.
Mitä tekisitte... Olen yrittänyt toimia oikein, valita "kunnollisen miehen", ettei lapsi joutuisi kärsimään minun takiani, mutta en ole onnistunut...
Yleensä mies kohtelee lastani (joka ei siis ole yhteinen) hyvin, kuljettelee harrastuksiin jne. Mutta jotenkin tuntuu, että maksattaa lapsellani sitä, ettei enää asu ja elä niiden lasten kanssa, jotka ovat ex-liitostaan.
Miten teillä muilla. Kohtelevatko uudet miehet hyvin lapsianne jotka ovat edellisistä liitoista? Voiko tällaisista asioista päästä eteenpäin? Ero kävi eilen mielessä. Koska lapsi on kuitenkin minulle miestä tärkeämpi, monin verroin, ja tulee aina olemaan!!! :snotty:

 

[hyvä valinta]

Hyvä huomio, että lapsi on sinulle kuitenkin tärkeämpi kuin mies. Lapsellahan ei ole muita kuin vanhempansa, hän ei voi valita.

Kännissä mieli vapautuu ja sieltä paljastuu se toinen totuus, "oikea minä", sanoisinko näin.

Minulla oli lasteni isän kanssa toisin. Kännissä hän alkoi kehua minua, minä olin ihana ja hän rakasti minua. Kännissä hän toi esille ne todelliset tunteensa, pelkonsa erosta yms. ja kännissä hän uhmasi vanhempiaan tykkäämällä minusta - he eivät pitäneet minusta. Selvin päin olleessan minä sain kuulla olevani tyhmä, ruma, lihava jne.

Meillä oli yhteiset lapset, me erosimme.

Tapasin sitten minäkin ihanan miehen, rauhallinen ja lasirakas, mutta itse lapseton.
Jo seurusteluaikana muutaman kerran hälytyskellot kilahteli, mutta peittelin ne "hänellä ei ole omia lapsia, hän ei voi tietää".

Olimme yhdessä noin 7 vuotta ja etenkin avioliiton loppuvuosina hän ei enää jaksanut peittää inhoaan lapsiani kohtaan. Lapseni olivat tuossa vaiheessa jo aika isoja, mutta silti.. minä en ymmärtänyt puolustaa tarpeeksi ajoissa lapsiani. Annoin heidät sille parsuhdealttarille, pidin silloin sitä parisuhdetta niin tärkeänä että olisin ollut valmis luopumaan lapsistani(laittamaan isälleen tai jollekin sukulaiselle) :ashamed: :ashamed:

Vasta kun erosimme, ja lasten käytös muuttui - hankalasta ja riidanhaluisesta tuli kiva ja fiksu yms., - tajusin miten ahdistavaa se uusperhe-yhteiselämä on ja miten väärin mies kohteli minua ja lapsia. Ja miten typerä olin ollut kun en ollut puolustanut lapsiani.
Heillä ei kuitenkaan ollut / ole ketään muuta kuin minut.


Pystytkö juttelemaan asiasta miehen kanssa? Sellainen hetki, kun hän on selvin päin? Kerrot, mitä koet, tunnet, mitä toivot, mitä pelkäät. ??

Ero ei ole huono ratkaisu, silloin jos vaihtoehtona on huono koti,alkohoilismi ja isäpuoli joka vihaa, näistä yksikin tekijä saa aikaa elinikäiset traumat lapseen. Se, että äiti kuitenkin rakastaa, ei ikävä kyllä tasoita sitä

 

[Miira]

Minun miesystävä ei hyväksy lapsiani, se on kautta rantain tullut selväksi, olemme olleet yhdessä jo 2.5 vuotta, mutta hän ei ole edes puhunut minusta omille lapsilleen, eikä ole halunnut tavata minun lapsia, omat lapseni tietävät kyllä tästä miehestä.

Minä vielä joku aika sitten haaveilin sormuksesta ja yhteen muutosta, ja elmästä yhdessä, itse olisin ollut valmis ottamaan hänen lapset myös osaksi elämääni/elämäämme, mutta nyt olen jo luopunut koko ajatuksesta.

Heillä on viikko viikko periaate, meillä taas lapset isällä joka toinen vko, pidennetyn viikonlopun to-ma. Miesystäväni ei voi kuvitellakaan että asutaan yhdessä, ja minun lapset ovat kanssamme enemmän kuin hänen lapset!! Pitäisi sitten ollan päivälleen saman verran, eikä se tule koskaan puoleltani onnistumaan. Se olisi kuulema väärin hänen lapsia kohtaan, eivät ymmärtäisi että miksi isä viettää aikaa enemmän vieraiden lasten kanssa kuin omien. Uskon, että lapset ymmärtäisivät sen, että miksi näin olisi, sen verran ovat jo vanhoja. Yhteenmuutto voi tulla kysymykseen kun lapseni asuvat muualla, heh, siis aikaisintaan 10 vuoden kuluttua..

Mietin, että miksi olen tälläisessä suhteessa, joka ei johda mihinkään. En vaan saa revittyä itseäni pois tästä, koska muuten meillä on hyvä olla yhdessä. Olemme aina sen ajan, kun olen yksin. Mutta nyt tuntuu, ettei se riitä, vaan haluan jakaa myös arjen rakastamani miehen kanssa, mutta se mies ei valitettavasti ole tämä.

 

[Mamitar]

Mulla lasten isän kanssa oli tilanne että yleisesti oli aivan ihana ihminen,mutta alkoholia nautittuaan muuttui täysin toiseksi persoonaksi. Tätä kestin kolme vuotta.

Suhteen jälkeen tapailin lapsettomia miehiä,mutta aina se jossain vaiheessa tuli esiin että nimenomaan minun lapseni jne. Ei ollut sitä ymmärrystä.

Nyt elän uusioperheessä, yhteisiä lapsia ei ole mutta molemmilla on lapsia. Mies suhtautuu lapsiin aivan ihanasti,vaikka vanhin (5v) välillä koetteleekin.

Tiedän siis tunteen kun rakastaa,mutta kärsii ja mun neuvoni on et vaikka kuinka pahalta tuntuu erota niin parempi niin kuin antaa elämänsä mennä hukkaan. Se palkitsee kun eron jälkeen huomaa kuinka lapsi alkaa loistamaan ja itse voi paremmin.

Huh,olipas sekavasti kirjoitettu toivottavasti sai ees jotain selkoo.

 

[poola]

mieheni rakastaa minun lapsia kuin omiaan. ainakin sanoo niin enkä yhtään epäile. tekee ja touhuaa. moni naapurikaan ei varmaan tiedä että ollaan uusio perhe. kerran yksi naapuri sanoi että vanhampi on ihan äitinsä näköinen ja nuorempi isänsä näköinen... eli siis isä puolen. en sitä viitsinyt edes korjata.
nyt meillä on yhteinen lapsi ja olen sitä miettinyt että kun tyttö tuosta kasvaa niin tuleeko miehelle tarve lelliä omaansa enemmän? ehkä takaraivossa on kuitenkin pieni ajatus siitä "sun ja meidän" lapsista?... kommentteja?

 

[nimimerkitön]

Kiitos vastauksista teille!!! Nämä on tottavie vaikeita asioita. Päätin sitten kumminkin niinsanotusti katsoa, mihin se vie, jos otan miehen vakavaan puhutteluun ja paukutan puheenvuoroni pöytään sellaisella paatoksella, että tyhminkin ymmärtää, ettei ole leikkimistä Tein sitten niin. Sanoin, että tästä ei tuu yhtään mitään, jos et sinä ymmärrä kohdella lastani hyvin HÄNEN kodissaan. Siitä tuli aika pitkä puhe. Mies taisi ymmärtää, että jos ei tyyli muutu, menettää minut.
Seuraavana aamuna se oli jutellut lapsen kanssa ja vienyt kouluun. Nyt käyttäytyy kuin olisi tytön isä, kiltisti ja nätisti. Olen typykältäkin kysellyt, miten mies kohtelee, eikä tyttö ole moittinut. Mutta silti tuntuu, kuin ajelisi varoitusvilkkuvalot päällä. Tarkkailen tilannetta...

Aiemmasta elämästä sen verran, että yhden miehen olen osittain siksi jättänyt, että hän kohteli lastani tosiaan huonosti. Lapsen huono kohtelu oli pääsyy jättämiseen. Siinä rinnalla se, että sain itsekin maistaa henkistä väkivaltaa ei tuntunut missään. Yksi käynti turvakodissa riitti!!! Asuin miehen luona tasan vuoden. Se kokemus opetti sen, että oman lapsen hyvinvointi on satamiljoonaa kertaa tärkeämpi kuin miessuhteet. Kyllä se niin vain on. Toisaalta sellaisen jälkeen sitä on aika herkkä huomaamaan vähäisetkin "virheliikkeet", välillä tulee olo, että kyttää uuden miehen käytöksestä niitä huonoja merkkejä melkein vainoharhaisesti... :/

 

[Minä vaan]

Mä vastaan tuohon että ei kohtele. Tyttäreni on kyllä jo murkkuisässä, ja osaa siis olla vaikea. Mutta mies on kovin vanhingoniloinen jos tytölle tapahtuu jotain "pahaa". Ja tuntuu, että yrittääkin kovasti, että tytöllä menisi asiat huonosti.

Ei kyllä hauku eikä lyö tai mitään, mutta kuitenkin...

Edellisessä suhteessanikaan ei mies pitänyt tytöstä ja osoitti sen selvästi. Ei tullut meille viikonloppuisin ennenkuin tyttö oli mennyt nukkumaan jne. Ja vaikka oltiinb yhdessä useat vuodet- valitettavasti- niin tyttö ei koskaan esitelty miehen suvulle. Oli vain kuin häntä ei olisi ollutkaan...

 

[Hallatar]

Kohtelee todella hyvin, mutta mun lapset ei asu meillä, eli mieheni on aika vähän tekemisissä minun lasten kanssa koska tapaamisetkin hoituvat niin päin että minä menen lasten luo ja he harvemmin tulevat meille. Mutta esim. kesä- ja joululomilla mun lapset ovat meillä pidemmän aikaa, ja silloin kyllä mies suhtautuu heihin paljon paremmin kuin minä miehen lapsiin :ashamed: Jotka taas ovat meillä joka viikko...

 

[tiituli]

Mä en sietäis et mies kohtelis huonosti mun 3 lasta, aikasemmassa suhteessani exä vihas mun lapsia, mutta enpä katellutkaan sitä kauaa. Nykyinen mies pitää lapsia melkeen tasaarvoisina, ainoa ero mun ja hänen lapsessa (lapsi asuu äitinsä kanssa), hänen on vaikea komentaa lastansa, mut ei estä kun mä komennan, mut esim, jos joku puolituttu tulee vastaan kun ollaan mun lasten ja meidän yhteisen kanssa kaupoissa, ja kysyy onko nää kaikki teidän, ei se rupee erittelee lapsia, vaan sanoo, et on ne.

 

[Weatherwax]

Tottakai! Jos ei kohtelisi kunnolla, saisi aika pika vauhtia lähtöpassit.

 

[koiraharrastaja]

\

Tottakai! Jos ei kohtelisi kunnolla, saisi aika pika vauhtia lähtöpassit.

:wave: Peesi!
Nykyinen mieheni rakastaa kaikkia neljää lasta kuin omiansa, en mä muuten olisi naimisiin menny tai yhteisiä lapsia tehnyt.