"kiva" tietää et on muitakin!

on se vaan jotenki helpottavaa lukea et muillakin ongelmia miesten kanssa! ei se auta mitään sinänsä mut tietää ainakin et en oo ainoo... joku vois kysyy et mitäs oot tommosen ukon ottanu. mut mun mieheni oli ihan erilainen seukka aikana, auttoi kotitöissä kuunteli mun juttuja kysy et mitä mä haluun. mutta kun sai mut kihlattua niin kaikk muuttu! ollaan uusio perhe, 4-v tyttö on miehen ja kohta 2 omaa lasta. mä oon nytki yksin kotona... mies ei millään tavalla osallistu lasten hoitoo tai mihkään ylipäätään mikä liittyy tähän perheeseen. se ois ihan ok jos se ees ois töissä mut ei ku sillä on niin rankat päivät koulussa et sit sen jälkeen ollaan vaan tietokoneella tai niinku nyt, kavereitten kaa viihteellä! :headwall: koiristakin jouduttiin luopumaan ku en mä niitä yksin jaksanu hoitaa (alunperin sen koiria) :'( itkua tää vaan on, ei tietenkään lasten eessä mut... miten sitä voi muuttuu niin välinpitämättömäksi? lapsia mä rakastan yli kaiken, niitä en kadu. kyllä ne aina päivän pelastaa :heart: :hug:

 

kannattaisko asioista keskustella? Ehkä sinäkin olet miehesi mielestä muuttunut?

 

Hei! Tosiaan puhukaa!! Ja sitten mä olen huomannut, että useimmat miehet on kuin lapset ne tarvitsee rajat, kyllä minunkin mieheni varmaan huitelisi tuolla yöelämässä mutta meillä se ei vaan käy!! Jos haluaa huidella yöelämässä alituiseen olen tehnyt selväksi, että hän saa tehdä mitä haluaa aikuinen kun on mutta tekee sen sitten eri osoitteesta meidän kanssa. Näin leikkimielisesti: "kun antaa pirulle pikkusormen se vie koko käden"

 

\

Hei! Tosiaan puhukaa!! Ja sitten mä olen huomannut, että useimmat miehet on kuin lapset ne tarvitsee rajat, kyllä minunkin mieheni varmaan huitelisi tuolla yöelämässä mutta meillä se ei vaan käy!! Jos haluaa huidella yöelämässä alituiseen olen tehnyt selväksi, että hän saa tehdä mitä haluaa aikuinen kun on mutta tekee sen sitten eri osoitteesta meidän kanssa. Näin leikkimielisesti: "kun antaa pirulle pikkusormen se vie koko käden"

Noista rajoista sen verran että miehet ovat kyllä aikuisia. Jos ne ei tiedä niitä rajoja, niin vaimo on varmaan viimeinen joka voi niitä määrittää. Kyllä aikuisen ihmisen pitää itse tietää mitä voi ja mitä ei voi tehdä. Tämän on minun mielipiteeni, koskee omaa parisuhdetta. Ihmisiä on tietysti erilaisia.
Olen myös sitä mieltä että itse kenekin on saatava parisuhteesta hieman lomaa, eli laiminlyödä velvollisuuksiaan. Mutta vain joskus , ja sen on oltava tilapäistä. Jos on kiva jatkuvasti luistaa vastuistaan , se on tietysti erittäin ikävää puolison kannalta ja samoin henkilön itsensä. Itsetunto siinä menee vuosien mittaan molemmilta. Ja toisen kunnioitus.

 

\

kannattaisko asioista keskustella? Ehkä sinäkin olet miehesi mielestä muuttunut?

Puhukaa puhukaa. Oletteko tietoisia että puhuminen ei aina auta. Ei kaikki osaa puhua. Ja jos oaaki niin osa puhuu sitte täyttä paskaa. Ne on vaan sanoja mitä suusta tulee.

 

niin just.... meillä mies sanoo et ei kiinnosta tai ole hiljaa! että se siitä puhumisesta, en viitti yksin pupattaa.... että olempa hiljaa sitten! :x nii ja kai mä ainakin olen muuttunu ku lapsia on tullu, toivottavasti aikuisempaan suuntaan!

 

Kerron hieman omaa taustaani, me ollaa riidelty monta vuotta, usei todella rajusti. Puhutaan vissiin eri kieltä, toinen kiina ja toinen mandariinia, nimittäin todella usein riita alkaa pelkästään siitä että on ymmärtänyt toisen sanomisen väärin. Roolitkin kotona hukassa, välillä tuntuu että mies on se nainen suhteessa ja huseraa milloin mitäkin, on kuitenkin tunteiltaan kylmä ja jokainen pvä on enemmän tai vähemmän suorittamista, meillä ei siis nautita pitkistä aamuista vkonloppuisin vaan heti kun on silmät auki niin on jo aamupala pöydässä ja puhetulva valtava. Jos mulla on huono pvä ja itkettää tai jos hän on pahoittanut mun mielen niin ei osaa korjata asioita,lohduttaa yms. Mulla on sellainen olo kuin se ihminen olisi vain kirjan kannet ja sisältö puuttuu, ymmärrättekö? Kuin hiekkaa joka valuu sormien välistä, ihminen johon ei saa otetta, kylmä...tästä johtuen ja yhteisen lapsemme syntymän jälkeen mä olen nyt siinä pisteessä että lääkäri kirjoitti mulle lähetteen psykologille, olen ollut jo niin sekaisin näiden asioiden kanssa ja oman itsetuntoni häviämisen kanssa että itken joka päivä, ainut henkireikäni on lapsemme. Mahtaakohan elämä jatkua tästä yksinhuoltajana kunhan olen saanut pääni selvitettyä.....