Ensimmäisenä katselet ympärillesi. Onko eläimet hoidettuja, ravittuja? Onko emä hyvässä kunnossa? Elävätkö pennut ihmisten ja elämän keskellä?
Sitten tarkastelet emoa ja sen käytöstä. Emo opettaa pennuilleen kaiken, joten stressaavan ja "oudon" emon pennuistakin tulee helposti samanlaisia. Myös emon hoidosta pitää kysellä. Onko se rokotettu ja madotettu asianmukaisesti? Tiineet emot täytyy madottaa usein niin tiineysaikana kuin pentujen synnyttyä, muuten se tartuttaa pennuilleen matoja. Madottamattoman emon pennut ovat _aina_ matoisia ja se vahingoittaa pennun terveyttä. Tiine ja imettävä emo tarvitsee erityisen ravitsevaa ruokaa jotta se itse ja pennut olisivat terveitä. Yleensä emolle syötetäänkin penturuokaa tai erityistä "äitiysruokaa".
Emon lisäksi myös pennut tulee madottaa usein, kerta tai kaksi ei riitä niiden 12:n viikon aikana, jotka pennut elävät emonsa luona (luovotusikä on 12 viikkoa, sen nuorempaa pentua ei saa erottaa emostaan). Pennut on myös rokotettava ennen luovutusta.
Sitten tarkastele pentuja ja niiden olemusta. Onko turkki kiiltävä, silmät kirkkaat? Silmissä tai korvissa ei saa olla rähmää tai töhnää, ja pyllyn tulee olla myös puhdas. Tuhruinen takapuoli viittaa ripuliin, jota terveellä pennulla ei ole.
Entä pentujen käytös? Ovatko ne aktiivisia, uteliaita, hieman uhkarohkeitakin? Tulevat tutustumaan ihmiseen alkuhämmästyksestä toivuttuaan? Miten ne antavat käsitellä itseään? Voitko kääntää pennun sylissäsi esim. selälleen ja tutkia sen tassuja ilman että se alkaa sähistä, purra tai raapia? Rimpuilu on ihan ok, mutta käsittelyyn tottuneet pennut eivät pure tahi raavi. On tärkeää, että tämä käsittely onnistuu ja sitä on harjoiteltu kasvukodissa alusta asti, sillä jatkossa kissaa tulee pystyä käsittelemään säännöllisesti turkinhoidon ja kynsienleikkuun yhteydessä ja tietenkin sitten lääkärissäkin jos jotain sattuu. Toki kissan saa totutettua käsittelyyn isompanakin, mutta se on huomattavasti helpompaa, jos pentua on käsitelty alusta pitäen.
Sitten yksilönvalintaan. On oikeastaan sama, kumpaa sukupuolta pentu on, koska lemmikkikissa kannattaa steriloida niin pian kuin mahdollista joka tapauksessa. Pennun voi leikkauttaa kun se painaa yli 2 kg, riippumatta iästä ja lääkäriin todella kannattaa mennä heti kun se 2 kg on täynnä. Tällöin vältytään kissojen aktiivisen hormonitoiminnan aiheuttamilta käytösongelmilta, mouruamiselta ja vääriin paikkoihin pissaamiselta. Luonnetta varhainen leikkaaminen ei pilaa millään tavalla. Mikäli kissa leikataan hormonitoiminnan aiheuttamien ihmistä häiritsevien käytösominaisuuksien jo alettua, eivät ne välttämättä poistu.
Sukupuolen sijaan huomiota kannattaa kiinnittää pennun luonteeseen. Avoin, rohkea, sosiaalinen pentu kasvaa mitä todennäköisemmin samanlaiseksi aikuiseksi. Sylissä pentuna viihtyvä viihtynee sylissä aikuisenakin kun taas se pentu, joka mieluusti "kulkee omia polkujaan" tekee niin myös aikuisena. Pennun perusluonteeseen vaikuttavat ominaisuudet harvoin muuttuvat iän myötä. Esim. arka säikkyvä ja ja herkästi kynsiään käyttävä sähisijä ei ehkä ole lapsiperheeseen paras valinta, vaikka se olisi kauneimman värinen.
Ulkonäöstä ainoa valintakriteeriksi kelpaava on minun mielestäni turkin pituus. Jos ei jaksa hoitaa turkkia, ei pidä ottaa pitkä- tai puolipitkäkarvaista kissaa. Mielestäni luonteen tulee mennä aina värin ja sukupuolen ohi valintakriteerejä mietittäessä. Ainoastaan silloin sukupuolella on selkeästi merkitystä, kun ollaan ottamassa aikuiselle kissalle kaveriksi pentua. Silloin on usein helpompaa kun pentu on eri sukupuolta kuin kotona oleva aikuinen. Jos taas kotona oleva aikuinen on jo tottunut elämään muiden kissojen kanssa, ei sukupuolella taaskaan ole juuri merkitystä.
Tässä nyt muutamia tärkeitä juttuja. Onnea pennunhankintaan ja toivottavasti saatte viettää useita ihania vuosia uuden perheenjäsenenne kanssa!
