kiinnijäämisen jälkeen

En lakkaa ihmettelemästä henkilöitä, jotka ovat valmiita lähtemään kävelemään yhdestä hairahduksesta tai yhdestä iskusta. Oletteko te sitoutuneet? Onko se parisuhde jos häivytään heti kun toinen ei olekkaan täydellinen? Teette lapset ja rakennatte talon, toinen tekee virheen ja se on hyvästit? Oikea tilanne jos tulee eteen, on mieli vähän toinen.

Miksi täällä vääristellään sanomisia? Kerroin ettei mies ole lyönyt pitkään aikaan. Silloin kun olimme lapsettomia, lapsia vielä itsekin, mies sekosi juotuaan viinaa (aika moni taitaa tietää mitä se on..) mutta aikuistuttuaan on jättänyt vahvat kokonaan. Kerroin myös mieheni syrjähypystä, joka ei siis tapahtunut äskettäin vaan kauan aikaa sitten.
Mieheni ei itkenyt ja hakannut yhtä aikaa vaan ihan eri aikaa. Itku tuli vasta illalla, joten nyt sekin on tarkennettu.
Mies ei myöskään tuolloin tiennyt, olinko maannut toisen kanssa vai en. Mutta ymmärrän että niin oli helppo luulla. Mies oli soittamassa puhelimellani kun oli tullut tekstari (meillä on puhelimet yhteisiä) ja se tekstari oli äärettömän provosoiva. Olin kieltänyt toista tekstaamasta mutta joo, eihän se uskonut.

Ja mitä toi on toi ""tämäkin on provo"" ? Onko kaikki kirjoitukset tällä palstalla sitten provoja? Suomessa on kaikki hyvin eikä ihmisille oikeasti satu ja tapahdu yhtään mitään? Mielestäni on hyvä, että on paikka johon tulla ja keskustella anonyyminä vaikeistakin asioista.

Sanoin myös siihenkin kantani, että tottakai agressiivinen käyttäytyminen on aina väärin. Mutta sitäkin tapahtuu ja siinä on eroja, mitä voi hyväksyä ja mitä ei voi hyväksyä.
Eräs tuttu psykologi sanoi kerran viisaasti: ""ihminen lyö silloin kun sanat eivät riitä kuvaamaan.""

Minä olen kotoisin riidattomasta kodista. Jos joskus ääni korottui, menin aivan paniikkiin. Oletin heti että jotain on vialla ja nyt vanhemmat eroaisivat. Syytin äitiäni siitä, että hän yritti ajaa isän pois kodista, tosiasiassa kyse oli siitä että äiti kiukkuili ja isä kuunteli. Kun minulla oli murrosiässä riita äitini kanssa (minä huusin, äiti kuunteli) säikähdin sitä niin että karkasin kotoa. Luulin riitelyä epänormaaliksi.

Meillä lapset näkevät normaalia riitelyä mutta he näkevät myös sovinnot, joka on HYVIN tärkeää. Lyömistä he eivät ole nähneet (senkin jo sanoin mielestäni aiemmin) eivätkä tule näkemään. He eivät säikähdä jokaista äänenkorotusta ja saattavat tulla itsekin mukaan suukopuun sanomaan painavan sanan. He tajuavat että on normaalia riidellä läheisen kanssa, eivätkä panokoidu kuten minulle kävi lapsena.

Huh että jaksankin taas tilittää mutta pistää vimmaksi kun ei viitsitä lukea kunnolla ja silti otetaan kantaa.........

Minä en ole pahoinpitelevän, petturimiehen uhri vaan alkuperäinen kirjoitus oli kertomus siitä, miten pahalta minusta itsestäni tuntui että olin tehnyt tuollaista. Yritin pettää sydämmelläni.

 

Ai lapset ei näe??? On olette varmaan tukkineet niiden korvatkin sitten jotenkin? Kyllä lapset aistii, jos hakataan. Ja kuulee.

Ja miehesi on pettänyt sinua.

Ja silti olet sitä mieltä, että jos sinua epäillään pettämisestä, hänellä on oikeus hakata sinut?

Mä ymmärrän aika hyvin miksi olen sinkku. En ottaisi tuollaista miestä/suhdeta msitään hinnasta.

Väkivalta on ehdoton rajani.

 

Täytyy myöntää, että ensimmäinen ajatus, joka itsellenikin tuli kirjoituksesta mieleen, oli että tämän on pakko olla provo. Ei kukaan täysjärkinen ihminen kirjota jostain pullan leipomisesta, kun on tullut hakatuksi miehen tasolta ja jäänyt pettämisestä kiinni!

Mutta sitten aloin miettiä tuttavapiiriäni, ja mulla oli yksi tällainen ex-naapuri. Onkohan kirjoittaja sama henkilö? Mies oli väkivaltainen ja pahoinpiteli naista. Nainen tuli kerran mun luo silmä mustana itkien ja ensimmäinen kysymys, jonka sanoin oli :""Mitä se sika on tällä kertaa tehnyt?"" Ex-naapurini vain katsoi minua hämmästyneenä, että eihän se mies ole mikään ongelma, kun se on niiiiiiin ihana ja helvetin hyvännäköinen. Mutta hänellä on kamalan iso ongelma, kun tytärtä ei huolittu balettikouluun. Just joo, itse olin siinä vaiheessa kutsumassa poliisia tai ambulanssia paikalle, ja toinen vouhottaa jostain täysin epäoleellisesta asiasta. Vähän niin kuin alkuperäinen kirjoittajakin.

Ex-naapurillani on nykyisin pahoja mielenterveysongelmia ja alkoholiongelma, siksi jutut ovatkin tätä tasoa! Todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää.

 

Voisitko alkuperäinen vastata kauan olette olleet yhdessä? Luin kirjoituksistasi, että jotkut asiat ovat tapahtuneet kauan aikaa sitten ja silloin ""kun olitte nuoria"" ja kuvittelin ensin, että tässä on joku yli keski-ikäinen pariskunta kyseessä.

Mutta sitten luin vielä ensimmäisen kirjoituksen, jossa tuli ilmi, että lapsenne ovat kuitenkin vielä ihan pieniä. Joten miten alkuperäinen määrittelet ""kauan aikaa sitten tapahtuneen asian?"" Vuosi sitten, kuukausi sitten?

 

Alkuperäinenpä vastaa että pitkä aika on minulle muutama vuosi. Emme ole yli keski-ikäisiä muttemme kaksikymppisiäkään. Olemme olleet yhdessä nuoruudesta asti joten yhteisiä vuosia on kertynyt ihan roimasti. Ja kyllä, lapset ovat vielä nuoria.

Tuota edeltäviin juttuihin voisin kommentoida, että lueppa nyt uudelleen ennenkuin alat vertaamaan minua naapuriisi. Mieheni agressiivinen käyttäytyminen tapahtui kun olimme NUORIA siis ENNEN kun meillä oli lapsia.
Ja lapset eivät todellakaan todistaneet tuota viime viikonloppuista riitaamme.

Kuinka te saitte väännettyä minusta nyt vakinaisen perheväkivallan uhrin? Miksi te tuollaisen käsityksen saitte? Aivan kuin haluaisitte saada sellaisen kuvan minusta eikä selvä suomen kieli riitä teitä oikaisemaan.

 

Rakastava ihminen suree, jos toinen on hänet pettänyt.

Omistava ihminen kokee vihaa, kun hänen kiva elämänsä on menetetty.

Arvaa kumpi näistä hakkaa sinut seuraavan agressiopuuskan tultua.

 

Kuten joku jo huomautti, niin tosimies ei lyö naista. Ikinä. Koskaan.

Miehesi on surkea luuseri. Mitä mahdoit täältä hakea kun tämän ketjun avasit? No joka tapauksessa tuntuu siltä että lähinnä joudut tuota luuseriasi puolustamaan, ja siitä olet kovin närkästynyt. Ethän edes ole pettänyt sitä. Oikeasti.

Heivaa se. Ei tuollainen surkimus ansaitse muuta kuin potkua takapuoleen.

 

Koskettava tarina. Minulla kävi täsmälleen samoin 20 avioliitto vuoden jälkeen . Tosin en turavutunut väkivaltaan vaikka muistan vielä vuosienkin jälkeen sen suunnattoman raivon ja tuskan joka minua aluksi repi.
Muistan joskus yöllä miettineeni että haenko veitsen ja teen lopun tuosta saatana huorasta niinkuin silloin kuvittelin. Onneksi luonto ajoi minut metsään. Irtisanouduin työstäni ja samoilin kuukausien ajan tuntikausia metsässä miettien ja analysoiden (ja laihduin 20 kg /3 kk) . Jossakin vaiheessa sitten totesin että ei se syy ole yksin vaimon vaan myös minussa ja suhteessamme on jotakin pielessä. Annoin anteeksi ja suhteemme jatkui vielä 3 vuotta mutta koskaan ei mennyt luottamus palautunut vaikka kaikkemme teimmekin.
Lopulta sitten erosimme kutakuinkin ystävinä ja vaikka erosta on jo lähes kymmenen vuotta ja elän hyvin onnellisessa uudessa liitossa niin tunnen vieläkin aikaajoin syvän piston sisimmässäni jonkin tapahtuman muistuessa mieleeni
Itselleni koko 4 v eroprosessi oli niin kipeä ja tuskallinen että en koskaan toivo vastaavaa edes pahimmalle vihamiehelle.
Tosin olen siinä onnellisessa asemassa että pitkän prosessin aikana ehdimme käydä melkeinpä kaiken juuriaan myöten läpi ja tänä päivänä olemme ex-puolisoni kanssa jollakin kumman tavalla lähempiä ystäviä kuin liittomme aikana ja tämä suoraansanottuna hämmentää joitakin tuttaviamme.
Sinulle sanon kokemuksesta. Puhu miehesi kanssa. Ainut tie takaisin onneen on se että ruoditte tapahtuman. Älkää yrittäkö haudata sellaista mikä taatusti pulpahtaa myöhemmin esiin. Kun aikanne puhutte huomaatte jossakin vaiheessa että nyt on kaikki selvää ja puhdasta ja on helppo aloittaa uusi yhteinen onnellinen elämä. Olet kuitenkin loukannut miestäsi suunnattomasti (mies ottaa tällaiset asiat jopa raskaammin kuin nainen) joten älä yritä
painostaa häntä puhumaan vaan anna ajan hoitaa tehtävä kunhan vaan olet avoin hänelle.
Toivotan sydämeni pohjasta onnea ja yritystä teille.
yhteinen onni teidät palkitkoon
Kyyneleitä pyyhin poskiltani tätä kirjoittaessani, niin koskettavia nuo muistot ovat näin pitkänkin ajan jälkeen

 

Kirjoitin aluksi tuon allaolevan mutta voin sanoa sinulle että en missään tapauksessa ole väkivaltainen mies mutta vastaavassa tilanteessa raivon , vihan ja surun tunne on niin valtava että siihen meinaa tukehtua ja järjen ääni katoaa ja jos muuta tietä ei löydy niin se helposti purkautuu väkivaltana niinkuin itselläni meinasi käydä. Ymmärrän täysin tapahtuneen ja yleensäkin nämä hyvin usein tapahtuvat perheväkivallan teot vaikka en ehdottomasti enkä missään tapauksessa niitä hyväksy

 

<<Turpaanihan minä siitä sain. Mies ei ole lyönyt minua vuosikausiin, en edes muista milloin. Joskus yhteiselon alkupuolella.

No mehän ei tiedetä muuta kuin mitä kerrot. KErroit tuon, ja sen, että teillä on lapsia.

Aika helppo vetää johtopäätöksiä, että lapsetkin ovat kenties joutuneet näkemään ja/tai kuulemaan kun äitiä hakataan.

Kuten tuostakin tulee ilmi, hakkaaminen ei jää yleensä yhteen kertaan.

 

En ainakaan minä ole vääristellyt yhtään mitään. En vain hyväksy väkivallan käyttöä parisuhteessa missään olosuhteissa. Sinusta on kai ok kun sait turpiin , ilmeisesti sen vuoksi että katsot jotenkin sovittavasi ""rikoksesi"" sillä tavoin. Siihen en sano muuta kuin , lycka till !

 

Löyminen on rikos. KAIKILLA on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Pettäminen tms. ei oikeuta väkivaltaan missään tilanteessa. Joka on toista mieltä on väärässä ja henkisesti sairas. Väkivalta ei yleensä lopu itsestään, sillä on taipumus voimistua ja lisääntyä. Jos oikeasti haluatte eheyttää parisuhdettanne on ulkopuolisen apu hyvin suositeltavaa. Muut lukijat, ei hyödytä tuomita aloittajaa, hän ei selvästikään ole henkisessä tasapainossa, mikä ei suinkaan ole ihme pahoinpitelyn jälkeen. Vaimo, olet selvästi myös henkisen väkivallan uhri. Sitä on paitsi uhkailu myös kiristäminen ja syyllistäminen, jota miehesi tekee.

 

Pettäjä huoraa saaa lyödä!!

 

Vaimo, olet kypsä pakkaus! Noin se menee miten sanoit... Kenellä pitkässä liitossa ei ois matkanvarrella tapahtunut niitä näitä ja ennenkaikkea kun oltiin nuoria ja kiihkeitä tomppeleita. Kyllä sinä ansaitsitkin sen...no,ainakin melkein. Menehän paneskelemaan ukkoas !

 

En yleensä huutele täällä provoa, sillä miksikäs se itse asia muuttuu, vaikka joku teilaisi aina kaiken provoiluksi. Asiosita on mielenkiintoista keskustella joka tapauksessa. Silti alkuperäisen kirjoittajan tyylissä on niin paljon miehisiä maneereja, että on vaikea uskoa kirjoituksia todeksi. Samoin erään vastauksen tyyli oli niin samanlainen, että alkoi väkisinkin epäilyttämään, josko ap vastailee välillä itse itselleen.

Joka tapauksessa, en kutsuisi miehen nyrkkeilysäkkinä toimimista ""sitoutumiseksi"". Toivon vilpittömästi, että juttu ei ole totta, sillä fyysinen koskemattomuus on jokaisen ihmisen perusoikeus, eikä sen loukkaamiselle ole mitään lieventäviä asianhaaroja. Huh huh, mitä touhua!

 

Siis vaikka et ole edes harrastanut seksiä kenenkään kanssa (mitä sitten: jutellut, lähettänyt sähköpostia, suudellut?) niin mielestäsi on oikeutettu reaktio lyödä sinua?!?! Ja reaktio on oikeutettu erityisesti koska miehesi on aina ennen voinut luottaa sinuun täysin. Eli muuten luotettavia ihmisiä jotka tekevät yhden virheen saa pahoinpidellä. Justiinsa.

Käsittämätöntä! En voi muuta sanoa.

 

niin luottamuksestsa vielä... sinä sitten luotat itse täysin mieheesi? Joka saataa hakata ja joka ON pettänyt.

 

Minusta on hienoa että osaat katua tekoasi ja haluat jatkaa suhteessanne. Miehesi teko on mielestäni osoitus siitä miten paljon häneen sattui, ei tarkoita että hyväksyn lyömistä mutta silti.
Itku tuli kun luin ton sun kirjoituksen, siitä kuvastui se tunne joka sulla on.
Itseäni on petetty kaksi kertaa, minä en ole pettänyt mutta olen tuhannesti yrittänyt mutta kun ei niin ei. Takaraivossa vaan jyskyttää miten väärin se on ja miten paljon se petettyyn sattuu. Olisin halunnut kostaa minulle tehdyn ja näyttää miltä se tuntuu. Mutta kuitenkaan en ole pystynyt sitä tekemään, olisihan se väärin lapsiakin kohtaan.

Kun teillä on halua jatkaa, käykää tapahtuneet läpi. Nythän tiedätte molemmat miten pahalta se tuntuu.
OLen monesti miettinyt, mitä mies ajattelee kun näkee minun itkevän ja lähtevän pois kotoa kun en kerta kaikkiaan vaan kestä olla lähellään. Sattuu vaan aivan helvetisti, en tiedä koska loppuu.....

 

Ei se varmaan petoksesi takia itkenyt, vaan morkkiksesta kun taas nyrkki pääsi heilahtamaan.

Antakaa toisillenne tasapuolisesti anteeksi, ainakin hetkeksi ja näennäisesti... kerta toisensa jälkeen...aina vain... ja itsekää omia mokianne.

 

Tyttis

""Rakastava ihminen suree, jos toinen on hänet pettänyt.

Omistava ihminen kokee vihaa, kun hänen kiva elämänsä on menetetty.""

 

Lähti liian nopeasti)

Hienosti Tyttis sanoit, en vain uskalla sitä ap:lle sovaltaa, kun en tunne jokaista seikkaa.

 

Noniin. Tässähän on aivopesu onnistunut hyvin. Ei ole edes tapahtunut varsinaista pettämistä, mutta rangaistus siitä on tullut ja se on nöyränä otettu vastaan. Hyvä, ettei jopa kerjätä lisää. Vielä muutamia vuosia lisää henkistä ylivaltaa ja sinä, ap, kuljet seinänvieruksia myötäillen ja koet koko ajajn tekeväsi väärin.

Eikös mies vannonutkin silloin aiemmin lyötyään, ettei hän enää ikinä nosta kättään sinua vastaan? Joka kerta on aina viimeinen, kunnes tulee taas se viimeinen...

 

Mitä teatteria. Lapsia käy sääliksi kun on tollaset vanhemmat.

 

Hyvä Vaimo,

parisuhdeväkivalta on rikos, pettäminen ei. Vaikka olet tehnyt väärin, mikään ei oikeuta miestäsi pahoinpitelemään sinua. Pidä itsestäsi huolta ja tee mahdollisesti rikosilmoitus.
Huoraamista ei pidetä minään huorienkeskuudessa
On todella manipuloivaa mieheltäsi ""itkeä ja romahtaa"" ja pahoinpidellä, aivan kun sinä pakottaisit hänet hakkamaan sinua.

Yritä pärjätä. Muista, että ""turpaan saaminen"" ei todellakaan kuulu normaaliin, terveeseen parisuhteeseen.

huoraamistaei pidetä huodie n keskuudessa minää n