Esimerkki julkisen terveydenhuollon erinomaisesta palvelusta:
Sain vihdoin ja viimein itseäni niskasta kiinni ja soitin a-klinikalle. Voin kertoa, että äiti-ihmiselle ei ole helppoa myöntää ongelmaa muille, kun sen myöntäminen itselleenkin on vaikeaa.
Minulle sanottiin, että sieltä soitetaan minulle seuraavana perjantaina ja annetaan aika. Perjantai tuli-ja meni. Ja seuraavakin. Ja sitä seuraava. Meni vielä yksi. Tiesin, että olisi pitänyt itse soittaa heti uudestaan. Mutta se kiukku, pettymys ja katkeruus, mikä minut valtasi, oli niin voimakas, että ajattelin, että vittu olkoon! Yritän sitten (edelleen) taistella yksin.
Mutta mutta...eihän siitä mitään tullut. Sortumisia tuli koko ajan. Sitten päätin niellä "ylpeyteni" ja soittaa a-klinikalle uudestaan. Ja voi jumalauta! Ensinnäkään en saanut minkäänlaista selitystä siihen, miksi sieltä ei otettukaan yhteyttä. Toisekseen henkilö, jonka kanssa keskustelin, yritti väkisin saada minua ottamaan yhteyttä psykologiin!!!! Hän kysyi, olenko masentunut ja kun vastasin olevani, niin hän alkoi paasata, kuinka en oikeastaan kuulu heille! Totta helvetissä olen masentunut, koska juon!!!
Sanoin, että eihän siellä psykologilla oikeastaan alkoholismia käsitellä, johon tämä vastaanottovirkailija totesi, että ei niin, mutta ehkä siellä kuitenkin osataan auttaa sinua paremmin. WTF!?
Pysyin lujana ja sanoin, että haluan ajan sinne. Pitkin hampain sen sitten vihdoin sain. Tympii jo etukäteen mennä sinne, jos kohtelu on yhtä kolkkoa, mitä se oli puhelimessa. Voin vain kuvitella, miten monet itseäni paljon pahemmassa jamassa olevat ihmiset olisivat luovuttaneet. Siihenkö he pyrkivätkin?